|
Akateemikko Ivan Pavlov
(Akademik Ivan Pavlov / Ivan Pavlov)
Lenfilm / 1949 / mv / 103 min (1960-luvun versiossa
97 min) / S
Ohjaus:
Grigori Roshal
Käsikirjoitus:
Mihail Papava
Kuvaus:
Vjatsheslav Gardanov ja Mark Magid
Musiikki:
Dmitri Kabalevsky
Rooleissa:
Aleksandr Borisov (Ivan Pavlov), Nina Alisova (laboratorioassistentti
Ivanova), Nikolai Tsherkasov (Maksim Gorki), Fjodor Nikitin (Ivantsev), Nikolai
Plotnikov (palvelija Nikotin), Marjana Safonova (Sarafina Pavlova)
Suomen ensi-ilta:
7.10.1949
Venäjän ja Neuvostoliiton tiedemaailman suurmies
Ivan Petrovitsh Pavlov (1849–1936) on suurelle yleisölle tunnettu lähinnä koirien
ehdollistuneita refleksejä tutkivista kokeistaan. Vuonna 1904 Nobelin
palkinnon saanut fysiologi oli kuitenkin varsin laaja-alainen tiedemies, ja
lopulta hänestä tuli viimeisinä elinvuosinaan
jopa neuvostopsykologian auktoriteetti.
Päästyään valtaan
bolshevikit odottivat maansa psykologeilta marxilaista psykologian teoriaa.
Osaksi tässä pyyteessä saattoi olla käytännöllisiä toiveita,
olihan vallankumous ja Neuvostoliiton synty pannut sosiaalisen elämän
sekaisin ja ihmisten päät kovalle koetukselle. Ennen kaikkea bolshevikit
halusivat kuitenkin legitimoida valtansa, joka perustuisi myös tieteen,
ei vain itse elämän oikeaksi todistamaan filosofiaan. Ongelmaksi
nousivat 1920-luvun mittaan tarjotut monet kilpailevat teoriat ja koulukunnat
niin psykologian kuin muidenkin älyllisten rientojen, tieteitten ja
taiteitten alalla.
Psykologian alalla järjestettiin kulttuurivallankumouksen
aikana 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa useita konferensseja, joiden tarkoituksena
oli muodostaa sovittelemalla yhtenäinen neuvostopsykologia.
Tällaiset
pyrkimykset olivat tyypillisiä ajalle muillakin aloilla, eristyessään
muun maailman kehityksestä bolshevismi ei enää suvainnut
olemassaololleen uhiksi kokemiaan ristiriitaisuuksia itsessään
ja ympärillään.
Kun yhtenäistä marxilais-leniniläistä psykologiaa
ei kuitenkaan saatu syntymään, päädyttiin puolueessa
hämmästyttävältä vaikuttaneeseen
johtopäätökseen, jonka mukaan Pavlovin neurofysiologia
olisi tie marxilaiseen psyyken teoriaan.
Kun aiemmat marxilaiset yritykset
olivat olleet sentään yhtä mieltä siitä,
että ihmispsyyke
on sekä biologisen että sosiaalisen evoluution itsenäinen
tuote, joka ei ole redusoitavissa sen paremmin biologiaan kuin sosiologiaankaan,
oli Pavlovin mekanistinen ihmiskäsitys varsin kaukana marxilaisesta
käsityksestä ihmisestä sosiaalisena, historiallisesti
määräytyvänä olentona. Pavlov oli myös
suhtautunut varsin pilkallisesti marxismiin. Eivätkä Pavlovia
olleet arvostelleet vain marxilaiset psykologit, vaan hänen
fysiologiaansa alettiin tieteen uusien löydösten valossa
pitää 1930-lukuun
mennessä maailmallakin vanhentuneena. Lisäksi Pavlov oli
kiistänyt
olevansa minkään sortin materialisti ja vastustanut jossain
määrin bolshevikkivaltaakin. Tästä huolimatta
Pavlovilla oli ollut kommunistikannattajia tiedeyhteisössä ja
varsinkin puolueessa, jossa vaikkapa Nikolai Buharin oli huolehtinut
hänen
työnsä jatkumisen edellytyksistä vallankumouksen jälkeen.
Kävi
siis niin, että tiedeyhteisössä syrjäraiteille
joutunut Pavlov ja maailmanpolitiikassa eristetty neuvostovalta
löysivät
toisensa 1930-luvun puolivälissä. Pavloville oli onneksi
hänen patrioottisuutensa, jolla hän neuvostovaltion tapaan
pyrki kompensoimaan eristystään ja se, että hän
ei ollut sekaantunut marxilais-leniniläiseen eksegetiikkaan.
Viimeisenä elinvuonnaan kokeellinen fysiologi Pavlov yltyi
jopa toivomaan elävänsä pitkään nähdäkseen
neuvostohallituksen tekemän historiallisen sosiaalisen kokeen
voittoisan loppuunsaattamisen.
Stalinin kauden loppuvuosina 1946–1953
neuvostovalkokankaille ilmestyi 17 elokuvan sarja elämäkertaelokuvia,
jotka esittelivät merkittäviä neuvostosankareita:
tiedemiehiä, säveltäjiä, kirjailijoita ja
sotilaita. Neuvostopatriotismin ja myös Stalin-kultin asiaa
ajavat elokuvat korostivat yksilöiden merkitystä historiassa.
Menneisyyttä tarkastelevien
elokuvien teko oli tarkan valvonnan alla helpompaa kuin nykyisyyttä käsittelevien.
Tekijät pääsivät helpolla myös sovittamalla
aina uuden hahmon valmiiseen kaavaan. Niinpä Grigori Roshall
sai Lenfilmillä ohjattavakseen elokuvan Akateemikko
Pavlov Leningradin oman pojan 100-vuotissyntymäpäiviksi
1949. Elokuva esittää sankarinsa sarjan muiden elokuvien
tapaan muuttumattomana ja täysin julkisena hahmona. Pavlovin
todellisesta elämän ja uran kulusta ei elokuvassa juuri
ole jälkiä. Pitkän uran neuvostoelokuvassa tehnyt
Grigori Roshall (1899–1983) ohjasi samaan tyyliin myös säveltäjäelämäkerrat
Musorgskij (1950)
ja Elämäni lumous (Rimski-Korsakov)
(1952).
Kaikki neuvostoelokuvat katsellut Stalin keskusteli
anekdootin mukaan Akateemikko Pavlovin näytöksessä salaisen
poliisin päällikön Lavrenti Berijan kanssa jotain
gruusian ja venäjän sekoituksella. Paikalla ollut ohjaaja
Roshall arveli elokuvansa saaneen tuomion, vaikka miehet olivat
vain aprikoineet, mistä Gruusian kaupungista heidän
maanmiehensä, elokuvan käsikirjoittaja Mihail Papava
on kotoisin. Lähtiessään Stalin tokaisi: "Toveri
Papava on tehnyt hyvän käsikirjoituksen". Roshallin
elokuva sai tietysti laajan levityksen ja se esitettiin tuoreeltaan
Suomessakin.
Esittely: Jarkko Silén
Kirjallisuutta:
Joravsky, David: The
Construction of the Stalinist Psyche. – teoksessa Sheila Fitzpatrick (ed.):
Cultural Revolution in Russia, 1928-1931. (Indiana University Press 1978).
Keenez,
Peter: Cinema and Soviet Society from the Revolution to the Death of Stalin
(I.B.Tauris 2001).
"I am convinced that an important stage in the development
of human thought is approaching, a stage when the physiological and the
psychological, the objective and the subjective, will really merge, when
the painful contradiction between our mind and our body and their contraposition
will either actually be solved or disappear in a natural way. Indeed, when
the objective study of the higher animals, for example, the dog, reaches
the level when the psysiologist is able to foresee with absolute exactitude
the behaviour of this animal under any conditions (and this level will
be reached), then what will be left to prove the independent, separate
existence of the subjective state, which the animal, of course, possesses
but which is as pecular as our own? When that occurs will not the activity
of any living thing, man included, be indispensably regarded by us as a
single, indivisible whole?"
– I. P. Pavlov 14. Fysiologian kansainvälisessä kongressissa
Roomassa 2.9.1932. Teoksessa "Selected Works" Foreign
Languages Publishing House: Moscow, 1955. s. 286.
"In the courtyard of our
house in Ryazan we kept a dog in a kennel. Since we wanted it to be a good
watch-dog not everybody was allowed to approach it. The janitor alone was
accorded the privilege of chaining and unchaining it. It was ready to tear
anabody else who could try to approach it. But a dog of this kind rushes
at everybody only when it is chained; the moment the chain is taken off,
it pays no attention to anyone, it simply enjoys its freedom. Thus we have
here, on the one hand, a pronounced trait of the character, and, on the other
hand, an acquired quality. The guarding reflex is an exellent illustration of
a trait of character, but not of type. Similarly, the passive-defensive reflex
is not a trait of type, but of character, and is acquired in the course of life."
– P. Pavlov keskiviikkokokoontumisessa Psykologisessa instituutissa Vasiljevin
saarella Leningradissa 23.10.1935. Teoksessa "Selected Works" Foreign Languages
Publishing House: Moscow, 1955. s. 619.
– Ketkä panivat alulle kommunismin
rakentamisen Venäjällä,
tiedemiehet vai maallikot?
– Maallikot. Tiedemiehet olisivat kokeilleet ensin koirilla.
(vanha neukkuvitsi) |
