|
Ei paluuta / Ivanin lapsuus
(Иваново детство / Ivanovo destvo / My Name Is Ivan)
Mosfilm / 1962 / mv / 95 min / K-16
Ohjaus:
Andrei Tarkovski
Käsikirjoitus:
Vladimir Bogomolov ja Mihail Papava – Bogomolovin novellista Ivan
Kuvaus:
Vadim Jusov
Musiikki:
V. Ovtshinnikov
Leikkaus:
Ludmila Feiginova
Apulaisohjaaja:
G. Natanson
Rooleissa:
Kolja Burljajev (Ivan), Valentin Zubkov (kapteeni Tsholin),
E. Zjarikov (luutnantti Galtsev), S. Krylov (kersantti Katasonov),
Nikolai Grinko (eversti Grjaznov), V. Maljavina (Masha),
I. Tarkovskaja (Ivanin äiti), Andrei Mihalkov-Kontshalovski (silmälasipäinen sotilas)
Ensi-ilta:
Moskovassa huhtikuussa 1962.
Palkinnot:
Pääpalkinto (jaettu) Venetsian elokuvajuhlilla lokakuussa 1962.
Iivana unen kaivossa
Pohjaan unen syvän lähteen
painuin, rikkinäinen leili.
Nukuin veden syvän alla
avosilmin, puolin valvon
tuijotellen Pohjantähteen.
– Kaalro Sarkia
Neuvostoelokuvan esteettisen historian jälkipuoliskon
suursankari Andrei Tarkovski (1932-1986) pääsi ohjaamaan ensimmäistä pitkää näytelmäelokuvansa Ei
paluuta toisen ohjaajan, Abalovin vuotta aiemmin keskeytetyn
hankkeen raunioilta. Elokuva kertoo Toisen maailmansodan aikaisen lapsispioonin
Ivanin traagisen kohtalon kirjailija Bogomolovin novellin pohjalta. Vaikka
Tarkovski ei siis itse valinnut aihetta, häntä kiehtoi kuitenkin
tekstissä tarinan loppuminen Ivanin kuolemaan ilman pakollista onnellista
loppua sekä se, että tapahtumat keskittyvät kahden Ivanin tiedusteluretken
väliseen hengähdystaukoon eikä siis sodan ns. sankaritekoihin.
Lisäksi Tarkovskia kiehtoi sodan orpouttaman Ivanin henkilöhahmon
luonne, jonka hänen vihollista kohtaan tuntemansa kostonhimo oli rampauttanut.
Ajan amerikkalaisille sotaelokuville tyypillistä moralistista relativismia
elokuvasta ei löydy hitustakaan, vaan Puna-armeijan sotilaat kuvataan
rehdeiksi ja ystävällisiksi ja upseerit isällisiksi ja kyvykkäiksi,
kun taas vihollinen on yksiselitteisen paha.
Kolmikymppiselle, diplomilyhytelokuvansa Katujyrä ja
viulu tehneelle Tarkovskille Ei paluuta oli koe, jolla selvittää itselleen,
olisiko hänestä ohjaajaksi. Vaikka elokuva valmistui sekä ohjaajalle
että neuvostoelokuvalle yleensäkin ennätysajassa, 8 kuukaudessa
kuvausten alkamisesta, oli matkassa valkokankaalle kuitenkin mutkia. Käsikirjoittajaksi
tekijänoikeussyistä merkityn kirjailija Bogomolovin ja Tarkovskin
taiteelliset näkemykset olivat kaukana toisistaan ja molemmat olivat
melkoisia jääräpäitä, Tarkovski ei halunnut edes
yrittää novellin
lakonisen, itselleen täysin vieraan kerrontatyylin siirtämistä elokuvaan.
Elokuvaa käsiteltiin kokonaista 13 taiteellisen neuvoston istunnossa.
Istunnossa elokuvaa arvosteltiin raaoiksi katsottujen, palaneiden natsien
ruumiita esittävien dokumenttijaksojen käytöstä ja sodassa
mukana ollut kirjailija Bogomolov arvosteli toisaalta Tarkovskin tietämättömyyttä sotilasasioista
ja toisaalta tämän elokuvaan lisäämää kolmiodraamaa.
Tarkovskia puolusti hänen opettajansa Mihail Romm ja myös Mosfilmin
johtaja Surin ilmoitti yllättävän hövelisti, että ohjaajan
ei tarvitse vastata kaikkeen esitettyyn kritiikkiin, jos hänestä se
ei tunnu tarpeelliselta. Istunnossa Tarkovskille annettiin aikaa miettiä mahdollisia
muutoksia muutama viikko, mutta parin päivän päästä filmi
hyväksyttiinkin esitettäväksi. Viimeisessä istunnossa
mukana oli myös kirjailijaliiton puheenjohtaja Sergei Mihalkov, joka
oli myös
elokuvassa näyttelevän ja sen Tarkovskin lisäksi toisena todellisena,
mutta yhtä lailla kreditoimattomana käsikirjoittajana toimineen
Andrei Mihalkov-Kontshalovskin isäpappa, millä puolestaan saattoi
olla merkitystä äkilliseen
myötätuuleen, semminkin kun Andreit olivat vielä tuolloin
hyvät
ystävykset.
Vaikka Ei paluuta onkin Tarkovskin
elokuvaksi poikkeuksellisen lineaarinen kerronnaltaan, on otosten keskinäiset
ajalliset suhteet häälyvät ja elokuva panttaa ja on väliin
jopa vastahakoinen antamaan oleellistakin kerronnallista tietoa. Elokuva
jakaantuu voimakkaasti kahtia Ivanin valve- ja unimaailmojen välille.
Vaihtoehtoisen todellisuuden rakentaminen unien avulla on ylipäätään
Tarkovskin elokuvien perustava rakenteellinen periaate unkarilaisten elokuvatutkijoiden
Bálint Kovácsin ja Akos Szilágyin mukaan. Tässä elokuvassa
elokuvan unijaksot, joita on neljä, on merkitty erityisen selvästi
tyylillisesti. Kun Ivanin valvemaailma on varjoinen, hiljainen, palanut
ja kuollut, on unimaailma kirkas, puhdas ja täynnä elävän
luonnon ääniä ja kuvia. Ensimmäisessä unijaksossa
Ivanin annetaan ymmärtää lentävän, koska kameran
on merkitty olevan Ivanin subjektiivinen katse. Toisessa unessa Ivan taas
samalla tavalla kameran katseella siirtyy hetkessä kaivon pohjalle.
Molemmat kohtaukset houkuttelevat tulkitsemaan tilanteet myös ruumiistairtautumiskokemusten
kuvauksina, joissa unta on käytetty vain kehyksenä. "Taiteellisen
kuvan ymmärtäminen on kauneuden vastaanottamista esteettisessä mielessä emotionaalisella
ja jopa yliaistillisella tasolla", kirjoittaa Tarkovski itse.
Unijaksojen
lisäksi elokuva sisältää lisänä novelliin
verrattuna kapteeni Tsholinin, luuntnantti Galtsevin ja sairaanhoitaja
Mashan eräänlaisen kolmiodraman, joka muodostaa elokuvan kerronnassa
myös poikkeuksen sikäli, että se ei ole esitetty Ivanin
perspektiivistä, vaan päinvastoin hänen fyysisen ja emotionaalisen
poissaolonsa aikana. Temaattisesti tämä triangeli-asetelma
on samanlainen kuin Ivaninkin kohtalo: samoin kuin sota teki mahdottomaksi
onnellisen lapsuuden Ivanille, se teki mahdottomaksi myös parisuhteiden
muodostumisen. Kuitenkin varsinkin Tsholinin aikeet Mashaa kohtaan ovat
niin epämääräiset, että koko asetelma oirehtii
laajemminkin Tarkovskin kyvyttömyyttä kuvata positiivisia ja
kestäviä rakkaussuhteita.
Ei paluuta sai
kaikista Tarkovskin elokuvista eniten huomiota ja hyviä kritiikkejä neuvostolehdistössä.
Oli Tarkovskin onni, että hän ehti tehdä esikoisensa Hrushtshovin
aikana ja tulla näin niin tunnetuksi Neuvostoliitossa ja ulkomailla,
että häntä ei Brezhnevin ajan tiukentuneessakaan ilmapiirissä voitu
kokonaan syrjäyttää neuvostoelokuvan karsinasta. Neuvostoliitossa
Tarkovskin esikoista kehuskeli julkisuudessa kirjailija Konstin Simonov
ja Ranskassa itse Jean-Paul Sartre puolusti elokuvan "sosialistista surrealismia" italialaisen
Unita-kommunistilehden pikkuporvarillisuussyytöksiä vastaan.
Esittely: Jarkko Silén
Kirjallisuutta:
Johnson, Vida T. ja Graham Petrie: The Films of Andrei Tarkovsky.
A Visual Fugue. (Indiana UP 1994)
Le Fanu, Mark: The Cinema of Andrei Tarkovsky.
(BFI 1987)
Tarkovski, Andrei: Vangittu aika. (Love kirjat 1989)
|
