|
Moskova ei usko kyyneliin
(Москва слезам не верит / Moskva slezam ne verit / Moscow Does Not Believe
in Tears)
Mosfilm / 1979 / väri / 149 min / K-12
Ohjaus:
Vladimir Menshov
Käsikirjoitus:
Boris Levin ja Petr
pavlenko
Kuvaus:
Igor Slabnevitsh
Musiikki:
Sergei Nikitin
Leikkaus:
Jelena Mihailova
Rooleissa:
Vera Alentova (Katja), Irina Muravjova (Ljudmila), Aleksei
Batalov (Gosha), Raisa Rjazanova (Antonina), Aleksandr Fatjushin (Gurin), Boris
Smortshkov (Nikolai), Viktor Uralsky (Nikolain isä), Natalia Vavilova
(Alexandra), Valentina Ushakova (Nikolain äiti), Juri Vasiljev (Ratshkov),
Oleg Tabakov (Volodja)
Suomen ensi-ilta:
13.2.1981
Näyttelijänä paremmin tunnettu Vladimir Menshov sai Brezhnevin ajan lähestyessä loppuaan ohjattavakseen elokuvan, josta tulisi yksi menestyksekkäimpiä neuvostoelokuvia. Moskova ei usko kyyneliin on saippuaoopperan valkokankaalle siirtynyt neuvostoversio, elokuvantekijät pyrkivät tietoisesti kilpailemaan yleisöstä katsojia vieneen television kanssa ja juonen tasolla myös kritisoimaan television vaikutuksia. Melodramaattisessa elokuvassa kolme maalaistyttöä saapuu Moskovaan etsimään menestystä eli työtä ja miehiä. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat kahteen aikatasoon, alussa ollaan vuodessa 1957, Hrushtshovin suojasään vapautuneimmalla harjanteella, jolloin maailma tuntui tarjoavan Moskovaan tulvivalle nuorisolle loputtomia mahdollisuuksia. Elokuvan syntyajan nykyisyyteen sijoittuvalla loppupuolella katsotaan, mitä tytöille kuuluu kahden vuosikymmenen kuluttua aikana, joka kutsui itseään kehittyneen sosialismin kaudeksi, muuta jota jälkimaailma usein on nimitellyt pysähtyneisyyden
ajaksi.
Elokuvassa tarkastellaan kolmen persoonallisuudeltaan
erityyppisen naisen kehitystä ja ystävyyttä. Elokuva liittyykin
tekoaikansa keskusteluun "naiskysymyksestä". Filmin varsinaiseksi
päähenkilöksi nouseva Katja on esimerkki ajan neuvostoelokuvan
naistyypistä, jolle sosiaalinen nousu työläisestä tehtaanjohtajaksi
on mahdollinen. Vaikka hänet nostetaan selvästi positiiviseksi
sankariksi verrattuina ystäviinsä, joista toinen tyytyy vain
tavallisen perheenäidin rooliin, toinen, kaikki tuntemansa miehet
bileisiin kerralla kutsuva Ljudmila pyrkii nousemaan miesten avulla, ei
hänen nousuaan oireellisesti näytetä lainkaan – elokuvan
kerronnan tasolla hän vain herää eräänä päivänä brezhneviläisessä nykyisyydessä johtajana.
Länsimaiset naistutkijat ovat tulkinneet elokuvan kuitenkin heijastelevan
konservatiivista pyrkimystä uudistaa perinteiset sukupuoliroolit ja
perheen merkitys. Kiinnostava on tältä kannalta varsinkin Katjan
uuden miehen Goshan takaisin miehille valloittama rooli perheen päänä,
vaikka yhteiskunnallisessa hierarkiassa hän onkin vaimoaan alempana.
Myös Brezhnevin ajan lopulle ominainen venäläisnationalismin
piilonousu voidaan Menshovin elokuvasta havaita, se vetosi - palautteesta
päätellen usein hyvinkin voimakkaasti - katsojiinsa nimenomaan
venäläisen perheen ongelmien lausujana ja varoitti kulttuurin
länsimaistumisen vaaroista vaikka muotonsa Hollywoodista lainasikin.
Katsojia elokuvalla Neuvostoliitossa oli 80 miljoonaa (suosikkielokuvilla
oli yleensä 40–70 miljoonaa katsojaa) ja lisäksi
elokuva myytiin ulkomaille. Supersuosikki vakuutti tarinalinjojen tuttuudellaan
amerikkalaisetkin ja elokuva palkittiin 1980 ulkomaisen elokuvan Oscarilla.
Esittely: Jarkko Silén
Kirjallisuutta:
Lynne Attwood (ed.): Red Women on the Silver Screen.
Soviet women and cinema
from the beginning to the end of the Communist era. (Pandora 1993)
John B.
Dunlop: Russian Nationalist Themes in Soviet Films of the 1970s
Francoise
Navailh: The Image of Women in Contemporary Soviet Cinema -kirjassa Anna Lawton:
The Red Screen. Politics, Society, Art in Soviet Cinema. (Routledge 1992)
Filmografiaa:
1976 Rozygrysh
1979 Moskva slezam ne verit
1984 Lyubov i golubi
1995 Shirli-Myrli
2000 Zavist bogov
|
