|
Venäjä suomalaisissa lyhyt- ja dokumenttielokuvissa
24.–28.6.2003
Venäjä suomalaisten silmin – ryssä perkele
Keskivertosuomalainen tietää todellisuudessa säälittävän
vähän suuresta naapurimaastaan Venäjästä. Vodkan,
mahorkan ja Putinin tietävät kaikki, mutta valitettavan usein tieto
jää siihen. Suomalainen lehdistö on vasta nyt huomannut, että Venäjä on
muutakin kuin pelkkää katastrofia ja vodkaa.
Siihen, miksi suomalaislehdistössä itäuutisista vain katastrofiaines
ylitti uutiskynnyksen, voidaan pitää syynä aina 90-luvulle
asti jatkunutta itäuutisoinnin sensuuria. Sotien jälkeen Suomessa
noudatettiin järjestelmällisesti presidentti Paasikiven poliittista
linjaa, joka kontrolloi tarkkaan Suomen idänpolitiikkaa ja myös
sitä, miten entinen Neuvostoliitto tuotiin julki Suomen lehdistössä.
60- ja 70-lukujen taistolaishuuman aikoihin suomalainen
lehdistö jakaantui
oikeisto- ja vasemmistojulkaisuihin. Vasemmistolaislehdissä Neuvostoliittoa
koskevat uutiset näytettiin poikkeuksetta positiivisessa valossa, kaikki
oli aina hyvin. Oikeistojournalismi taas turvautui kulttuuriuutisiin, lähinnä elokuvien
mollaamiseen, ja näiden uutisten sisälle piilotettuun naapurimaan
politiikan alasajoon.
Uutisoinnin yksipuolisuus oli omiaan ärsyttämään Neuvostoliiton
hajoamisen jälkeen vapautunutta suomalaista lehdistöä. Kukaan
ei enää jaksanut kirjoittaa mitään todellista, koska todellisuutta
oli jo näinkin kauan jouduttu kiertämään. Idänkaupan
romahtaminen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vaikutti myös Suomessa
alkaneeseen lamaan. Suomen lama keskitti lehdistön kiinnostuksen seuraamaan
sisäpolitiikkaa ja talouden uudelleennormalisoitumista.
Kiinnostus itänaapurin tapahtumista kärsi inflaation kerralla.
Neuvostoliiton hajottua Suomen lehdistössä koettiin uutena mahdollisuutena
avoin kritiikki Venäjän politiikkaa kohtaan. Useinkaan se ei ollut
kaunista, vaan suomalainen lehdistö uutisoi tapahtumia ainoastaan silloin,
kun ne olivat ikäviä ja järkyttäviä. Negatiivinen
kaiku itäuutisten suhteen jatkui aina 2000-luvulle asti. Vasta vuoden
2003 Pietarin 300-vuotisjuhlavuosi on kiinnittänyt laajemman lehdistön
huomiota Venäjän kulttuuriin ja sen tuomiin uusiin mahdollisuuksiin.
Kulttuurivaihto avaa tietä ymmärrykselle
Kulttuurivaihto auttaa valottamaan sitä osaa inhimillisestä elämästä,
joka koskee kaikkia sosiaaliluokkia sekä omassa että vieraassa kulttuurissa.
Kulttuurivaihto on yksinkertainen ja ymmärrettävä tie kuroa
umpeen aiemmin auki revittyjä kuiluja. Venäjän ja Suomen välistä kulttuurivaihtoa
on harjoitettu vuosikymmeniä, mutta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen
se oli vaarassa kuihtua kokoon. 90-luvun lopulla Suomessa syntyi uusia nuoren
sukupolven perustamia yhdistyksiä, jotka toivat Suomeen uutta venäläistä elokuvaa
ja muuta itänaapurin populaarikulttuuria.
Suomalaisten opiskelijoiden perustama elokuvaosasto
Mahorkka on yksi venäläisen
kulttuurin edistämisryhmistä. Elokuvaosasto on organisoinut Suomessa
elokuvafestivaaleja ja järjestänyt säännöllisesti
elokuvakerhotoimintaa. Mahorkka on erikoistunut näyttämään
sekä vanhaa neuvostoelokuvaa, jotka edustavat aikaansa tasokkaalla elokuvatekniikalla
että uutta venäläistä elokuvaa, joka on kiinnostavuutensa
takia saanut suosiota myös suomalaisen elokuvayleisön keskuudessa.
Kesäkuussa 2003 Mahorkka-yhdistys tuo Pietariin suomalaista elokuvaa
yhdessä Suomi-Venäjä -Seuran ja Suomen Pietarin instituutin
kanssa. Mahorkan kokoamaan sarjaan sisältyy 14 elokuvaa, jotka kertovat
Venäjästä suomalaisten ohjaajien näkökulmasta. Suomessa
on kourallinen elokuvaohjaajia, jotka tekevät dokumenttielokuvia, fiktiota
ja animaatiota venäläisistä teemoista.
Syntymäpäivälahja 300-vuotiaalle Pietarille
Kesäkuussa Pietarin 300-vuotisjuhlien kunniaksi lahjoitettu elokuvasarja
antaa viitteen siitä, miten Suomessa nähdään suuri naapurimaa
Venäjä. Elokuvallisen syntymäpäivälahjan toivotaan
myös auttavan venäläisiä tahoja näkemään
tarve siitä, mitä ja miten Suomeen tuotavaa tietoutta Venäjästä voitaisiin
kehittää.
Elokuvasarjassa näytettävät filmit edustavat myös suomalaista
elokuvaosaamista teknisesti. Sarjan elokuvista useimmat ovat 2000-luvulla
tuotettuja dokumenttielokuvia. Sarjan kiinnostavimpiin valintoihin kuuluvat
historiaa ymmärtäväisesti, mutta kaunistelematta esittelevät
Kanerva Cederströmin Trans-Siberia – muistiinpanoja leiriltä,
joka kuvaa ajan hidastumista vankileirillä kahden toisinajattelijan kirjoituksiin
perustuen. Loputtoman pitkään junamatkaan vankileiriaikaa vertaava
elokuva etenee kauniisti ja antaa kahden ihmisen vaiennetuille mielipiteille
tilaa kuulua.
Toinen kiinnostava dokumenttielokuva, Jouni Hiltusen
Blatnoi mir – varkaiden
maailma, kertoo kolmen elinkautisvangin elämästä yhteiskunnasta
eristetyllä vankilasaarella. Tekojensa seurauksia eristysselleissään
pohdiskelevat vangit elävät elämäänsä nykyhetken
ulkopuolella, eksyen menneisyyden viidakoihin, missä me omassa elämässämme
pyristelevät sivilisaatioon sopeutuneetkin ihmiset niin usein samoilemme.
Kolmas dokumenttielokuva raottaa venäläisyleisölle ovea, jonne
aikaisemmin ei olla voitu edes kurkistaa. Reijo Nikkilän elokuva Ryssä perkele – sotavankina
Suomessa, kertoo venäläisistä sotavangeista Suomessa sota-aikana
ja sen jälkeen. Nikkilän dokumentti valaa uskoa ihmisyyteen ja siihen,
että pahuus ei asu meissä ihmisissä luontaisesti. Olosuhteet
ja ulkoiset tekijät paisuttavat pahuuden ja tunteettomuuden ihmisyyden
yli läikähteleväksi epätoivoksi. Nikkilän haastattelemat
sotavangit tuntuvat ymmärtävän tämän yhtymäkohdan
varsin terävästi. Sodan syylliset eivät taistele eturintamassa
eivätkä vartioi vankileireillä.
Sarjan ainoa animaatioelokuva, Katariina Lillqvistin
Ksenia pietarilainen ei nimensä perusteella lupaa sitä mitä siltä voitaisiin
odottaa. Lillqvistin Ksenia poikkeaa värikkäästi pyhän
Ksenian myytistä, mutta tuo silti jotakin ajattelemisen aihetta. Ksenia
on aikuisille tehty animaatio, jonka visuaaliset ansiot Puhuvat puolestaan.
Prahassa opiskelleen animaatio-ohjaajan nuket ovat suomalaisen nukkeanimaation
mestarinäytteitä, joilla kehtaa puskea vahvoja animaatioperinteitä pursuavan
Venäjän valkokankaille.
Teksti: Hanne-Mari Rumbin |
