|
Naisten kohtalo
(Zhenshchiny / Women)
M. Gorkin Keskusstudio / 1966 / mv / 106 min / S
Ohjaus:
Pavel Ljubimov
Käsikirjoitus:
B. Metalnikov
Kuvaus:
V. Duljzev
Musiikki:
J.Frenkel ja M. Osapjan
Suomen ensi-ilta
21.10.1966 / Capitol, Helsinki
Rooleissa:
N. Sazonova (Jekaterina), I. Makarova (Dusja),
G. Jazkins (Aljka)
Naisten kohtalo on Pavel Ljubimovin (s. 1938) esikoisohjaus
ja se on myös jäänyt hänen tunnetuimmaksi elokuvakseen.
Elokuva kertoo kolmesta naisesta ja heidän välisestä suhteestaan.
Ljubimovin töille myöhemminkin ovat olleet ominaisia vahvat naishahmot,
mutta Naisten kohtalossa miehillä ei ole valkokankaalla mitään
merkittävää asemaa: vanhemman "isien" sukupolven miehet ovat
kuolleet sodassa ja siten näkymättömissä, "pojat" taas
näyttäytyvät hulttioina, nyhjäkkeinä ja mammanpoikina.
Keskeisintä elokuvassa on "vanhan bolsevikin", tehdasneuvoston puheenjohtajan
Jekaterinan ja hänen miniäkanditaattinsa Aljkan moraalinen konflikti,
jossa heijastuu koko sodanjälkeisen neuvostoyhteiskunnan sukupolviristiriita.
Jekaterina ei voi hyväksyä korkeakoulussa opiskelevan poikansa seurustelevan
aviottoman lapsen saaneen Aljkan kanssa, varsinkin kun tyttö on vastikään
maalta tullut ja vasta proletaariksi Jekaterinan johtamassa pöytätehtaassa
oppimassa. Välittävänä hahmona toimii Aljkan täti
Dusja, joka on ottanut Aljkan kaupungissa suojatikseen ja joka toisaalta on
Jekaterinan entinen suojatti, jonka tämä on houkutellut piikomasta
tehtaalleen. Dusja on elämän katkeroittama hahmo, joka on suostunut
hänet hedelmättömäksi tehneeseen aborttiin pelastaakseen
turhaan suhteensa sulhaseensa.
Elokuva edustaa Neuvostoliiton 60-luvulla alkanutta
uutta aaltoa, joka mahdollisti tiukan luokkakantaisuuden sijaan kompleksisempien
henkilöhahmojen ja ns. yleisinhimillisten aiheiden tuomisen valkokankaille.
Vaikka elokuva päätyykin, tosin melko ambivalentisti, sukupolvien
sovintoon, olisi Dusjan kaltaisen, epämääräisen tyytymättömän
henkilöhahmon tuominen neuvostoelokuvaan ennen 60-lukua tuskin ollut
mahdollista. Toki neuvostoelokuva oli käsitellyt naisen asemaa jo
avantgardistisella 20-luvulla ja uudelleen 30-luvulla puoluenäkökulmasta,
mutta 60-luvulla aiheen uusi tuleminen ja jatkuminen seuraavan vuosikymmenen "naiselokuvien" muodossa
liittyi lähinnä sosiologisen tutkimuksen nousuun Neuvostoliitossa.
Tutkimukset näyttivätkin osoittavan, että vallankumous ei
ollutkaan ratkaissut "naiskysymystä", kuten vuosikymmeniä oli
väitetty.
Naisten kohtalossa naiset näyttävät pyörittävän
neuvostoyhteiskuntaa sekä kotona että tehtaassa, mutta silti
he haikailevat heitä pakenevien miesten perään. Tämän
ristiriidan voi toki nähdä neuvostoelokuvaapparaatin(kin) miehisyydestä johtuvaksi.
Triviaaleillimmillaan ja huvittavimmillaan tämä puolestaan kuuluu
suomenkielisen kopion dubbauksessa: alkuperäisen ääniraidan
naisten repliikit vaimennetaan ja kaikki repliikit lukee suomeksi sama
monotooninen miesääni! Vaikka kylän naiset maalla syyttävät
Aljkaa tyypilliseksi nykyajan naiseksi, joka tekee lapsen ilman miestä ja
luottaa valtion tukeen, niin itse asiassa valtiota pyörittävät
ja siihen vetoavat valkokaalla ja sen ulkopuolella edelleen miehet. Niinpä esimerkiksi
Dusjan omille teilleen karannut sulhanen ilmoittaa poissaolonsa syyksi
valtiolliset tehtävät, hän joutui "kulkemaan hengenvaarassa
punainen nauha käsivarressaan" kuuluu (uskomaton) selitys.
Elokuvan
naishahmot voi nähdä myös neuvostoyhteiskunnan
kolmen siihenastisen jakson metaforisiksi edustajiksi ja sen loppuratkaisun
Breznevin kauden Aljkan ja Stalinin kauden Jekaterinan varovaiseksi kädenojennukseksi
hrushtsovilaista tyytymättömyyttä edustavan Dusjan yli.
Elokuvassa onkin ehkä mukana varoituksia Hrushtsovin kauden "ylilyöntejä" kohtaan:
Dusjan piikomisjan työnantaja, korkeakouluopettaja suunnittelee luennon
pitämistä siitä, miten vuosina 1945-51, siis joissain näkemyksissä Neuvostoliiton
kulta- aikana nähdyn Stalinin myöhäiskauden aikana elämä neuvostoyhteiskunnassa
muuttui "onnellisemmaksi ja hauskemmaksi". Tältä kannalta merkittävä on
myös kohtaus, jossa Jekaterina moittii Dusjaa siitä, että tämä ei
ole opettanut tehtaalla Aljkaa riittävän hyvin, jotta tämä pääsisi
korkeampaan palkkaluokkaan ja huokaisee lopuksi "onneksi minä sentään
ansaitsen täällä eniten" ja korostaa näin Stalinin
kaudella suosittua palkkaerojen politiikkaa.
Esittely: Jarkko Silén
|
