Tulisydän / Taras Ševtšenko
(Тарас Шевченко)
Kievskaja kinostudija / 1951 / mv / 116 min / S
Käsikirjoitus & ohjaus:
Igor Savtšenko
Kuvaus:
D. Demutsky, A. Koltsaty ja I. Shekker
Musiikki:
Boris Lyatoshinsky
Rooleissa:
Sergei Bondartšuk (Taras Shevtšenko, Ivan
Pereverzev (Sigmund
Serakovsky, Pavel Springfeld (Panteleimon Kulish), Mihail
Nazvanov (Tsaari Nikolai I),Aleksandr Kvylja (Lordi Barabash), Garen Žukovskaja (Lady Barabash),
Leonid Kmit (Obryadin), Vladimir Tšestnokov (Nikolai
Tšernyshevski), Nikolai Timofeev (Nikolai Dobroljubov), Nikolai Grinko, Vjatšeslav Tihonov, Vladimir
Sošalski, Mihail Visotsky, Stepan Škurat, Gnat
Jura, Aleksei Konsovski, Natalia Uzhviy, Evgeni
Samoilov, Mark Bernes, Mihail Kuznetsov ym.
Elokuva kertoo sankaritarinan
ukrainalaisesta runoilijasta Taras Grigorovitš Ševtšenkosta
(1814–1861), joka kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta
taisteli urhoollisesti yksinvaltiutta ja tyranniaa vastaan. Ševtšenko
käytti aseinaan sanan säilää ja näädänkarvapensseliä sotilaallisen
idiotismin sijaan. Moniportaisisista runoistaan tunnetun
romantikon mukaan on nimetty mm. Kiovan yliopisto.
Ukrainalaisen Igor Savtšenkon elokuva Taras Ševtšenko
edustaa Stalin valtakauden lopulla vallinnutta suppeaa neuvostoelokuvatuotantoa,
ja verkkaista siirtymää suojasäähän.
Juuri elokuvan valmistumisvuosi 1951 oli neuvostoelokuvan kohdalla
erityisen hiljainen. Kenties sen takia, ettei NKP:n pääsihteeri
jaksanut loputtomasti katsella Kremlin pienessä elokuvasalissa
neuvostojen tilaamaa neuvostoelokuvahöttöä, vaan
keskittyi mieluummin amerikkalaisten lännenelokuvien katseluun.
Vuonna 1951 Neuvostoliitossa kuvattiin tiettävästi ainoastaan
kahdeksan täyspitkää näytelmäelokuvaa,
joista yksi oli Taras Ševtšenko. Valtion elokuvakomiteassa
tuolloin istunut Mihail Romm on kommentoinut elokuvatuotannon
sodan jälkeistä supistamista seuraavasti: "Tehdä vähemmän
elokuvia ei osoittautunut yhtään sen helpommaksi kuin
tehdä paljon elokuvia. Idea yhteen teokseen keskittymisestä oli
utopia utopioiden joukossa – se, että piti tuottaa
kokonaisvaltaisesti loistavaa laatua." (Zorkaja 2005, 290.)
Puolue otti kuitenkin tosissaan
elokuvatuotannon hälyttävän vähenemisen, ja vielä ennen
Stalinin kuolemaa vuonna 1952 NKP:n puoluekokouksessa kiinnitettiin
huomiota vähenevään elokuvatuotantoon siinä määrin,
että itse kokous päätti pääsihteerin
suosiollisella tuella lisätä elokuvaan kohdistettuja
määrärahoja. Huomiota siirrettiin uudella tarmolla
elokuvan puoleen, ja jo vuonna 1954 päivänvalon näki
45 täyspitkää neuvostoelokuvaa.
Mahorkan Punaiset Tähdet -elokuvakerhosarjan
ensimmäinen esittelyssä oleva punatähti Sergei
Bondartšuk sai elokuvan mallikkaasta pääroolisuorituksesta
Stalinin palkinnon vuonna 1952.
Sergei Fedorovitš Bondrtšuk (1920–1994)
syntyi Ukrainassa Odessan alueella. 1937 nuori lupaava komistus
pääsi Rostovin teatteristudioon näyttelijälinjalle.
Hän ei ehtinyt opinnoissaan pitkällekään,
kunnes astui monien muiden nuorukaisten tavoin puna-armeijan riveihin.
Vuodet 1941–42 Bondrtšuk palveli puna-armeijan teatterissa
Ukrainassa Groznossa. Vuonna 1946 nuorukainen jatkoi näyttelijäopintojaan,
tällä kertaa VGIK:ssa Moskovassa. 1948 hän valmistui
näyttelijäksi yhtenä kurssinsa lupaavimmista tähdistä.
Samana vuonna Bondrtšuk teki debyyttiroolinsa Sergei Gerasimovin
elokuvassa Nuori kaarti (Молодая гвардия), jossa
nuorella näyttelijällä oli päärooli.
Tarkemmin ottaen Valkon rooli Gerasimovin elokuvassa oli Bondrtšukin
opinnäyte. Debyyttirooli Gerasimovin elokuvassa toi nuorelle
näyttelijälle muutakin kuin lisää töitä,
hän rakastui vastanäyttelijäänsä Inna
Makarovaan, jonka kanssa myös kohta avioitui. Nuorten onnellisten
liittoa raapi pian skandaalinkäryinen ilmianto siitä,
ettei Bondrtšuk ollutkaan täysin kelpo avioitumaan
Innansa kanssa. Nuorukainen oli nimittäin jättänyt
Ukrainaan jälkeensä entisen morsiamensa ja poikansa.
Bondrtšukin ja Inna Makarovan avioliitto purettiin oikeuden
päätöksellä vähän sen jälkeen
kun heidän yhteinen tyttärensä Natalia oli syntynyt
vuonna 1950. Skandaalinhakuinen entinen morsian ei halunnut päästää millään
irti nuoresta ja jo mainetta niittäneestä urhosta. Sankari
joutui useaan otteeseen matkustamaan Rostov-Na-Doniin entisen
morsiamen perheen luo järjestääkseen perhesuhteensa
taas jollekin järkevälle tolalle. Lopulta sodan melskeessä unohtunut
ex-morsian luovutti Bondrtšukin kokonaan Inna Makarovalle,
joka sai pitää kiinni miehestään aina siihen
asti kunnes tämä vuonna 1954 valittiin Sergei Jutkevitšin
Shakespeare-filmatisoinnin Othelloksi. Desdemonan roolin elokuvaversiossa
sai MHAT-studion opiskelija ja kiistämätön neuvostokaunotar
Irina Skobtseva. Elokuva Othello valmistui vuonna 1955, jolloin
Makarovan ja Bondrtšukin yhteiselon rikaksi oli ilmestynyt
miehen vastanäyttelijättärenä tunnettu Skobtseva.
Ja niin komea Bondrtšuk hetikohta Desdemonansa nähtyään
kämmäsi juuri raiteilleen sovitetun avioliittonsa, ja
muutaman vuoden jälkeen erosi Makarovasta.
Inna Makarova pohtii hellyttävän viisaasti
viimeisiä Bondrtšukin kanssa viettäneitään
vuosia. "Vuonna 1957 olimme Sergein kanssa molemmat kiireisiä omilla
tahoillamme. Sergein aika kului Ihmisen kohtalo -elokuvan parissa,
ja minä näyttelin tuolloin Josif Heifitsin elokuvassa
Rakas ihminen (1958). Istuimme yhtenä iltana keittiössä kun
sanoin hänelle: "Serjoža, ehkäpä meidän
olisi helpointa erota. Ja niin me erosimme, ilman skandaalia ja
epäsopua." Heti avioeron jälkeen tähtemme
kantoi kapsäkkinsä Irina Skobtsevan vanhempien luo,
jotka antoivat rakastavaisten elää omaa elämäänsä,
vaikka he eivät olleetkaan ehtineet vielä naimisiin.
Skobtseva oli kaikkien varpusten ja enkeleiden mukaan Bondrtšukin
suuri rakkaus, jonka kanssa hän eli ihmiselämän
pituisen liiton, kokonaiset 35 vuotta.
Bondrtšuk ehti naisseikkailujensa ohella
tehdä näyttelijäksi melkoisen uran. Hänet
muistetaan mainita yhtenä nuorimpana neuvostoliittolaisena
näyttelijänä, joka on saanut kansantaiteilijan
arvonimen. Bondrtšuk oli tuolloin 32-vuotias. Kansantaiteilijaksi
nimeäminen tapahtui samana vuonna 1952, jolloin nuorukainen
sai Stalinin palkinnon roolisuorituksestaan Taras Ševtšenkona.
Muita neuvostoliittolaisen "Tauno Palon" saavuttamia
meriittejä olivat mm. 1960 ansaittu Leninin palkinto, 1952,
1977 ja 1982 neuvostoliiton valtionpalkinnot, ja vuonna 1980 ansaittu
sosialistisen työn palkinto.
Bondrtšukin ura neuvostovalkokankailla
oli näyttävä. Hänen kauniit kasvonsa voi nähdä elokuvissa:
Nuori Kaarti (Molodaja gvardija, 1948), Kultaisen tähden
ritari (Kavaler zolotoi zvezdy, 1950), Tulisydän (Taras Shevtšenko,
1951), Amiraali Ushakov (Admiral Ushakov, 1953), Attack from the
Sea (Korabli shturmujut bastiony, 1953), Päättymätön
tarina (Neokontšennaja povest, 1955), Othello (Otello,
1955), Heinäsirkka (Poprygunja, 1955), Sotilaat lähtivät
/ Soldiers Were Going / The Soldiers Marched On (Šli soldaty,
1958), Ihmisen kohtalo (Sudba Tšeloveka, 1959), Sergei
/ A Summer to Remember / Splendid Days (Serjo?a, 1960), Sota ja
rauha (Voina i mir, 1965-1967), Kultaiset portit (Zolotye vorota,
1970), Vanja-eno (Djadja Vanja, 1971), Tohtori Evans / Dr. Evans
/ Dr. Iven's Silence / The Silence of Dr. Evans (Moltšanie
doktora Ivensa, 1973), Korkeat vuoret (Takie vysokie gory, 1974),
Valinta / Choice of Purpose (Vybor tseli, 1975), He taistelivat
maansa puolesta / They Fought for Their Country / They Fought
for the Motherland (Oni srazhalis za Rodinu, 1975), Aro (Step,
1977), Samettinen kausi / Velvet Season (Barhatnyi sezon, 1978),
Isä Sergei (Otets Sergei, 1978), Nousu (Vzlet, 1979), Ovod
1980 (TV-elokuva), Boris Godunov 1986, Slutšai v aeroportu
1988 (TV-elokuva), Kolmen kuninkaan taistelu / The Battle of the
Three Kings / Drums of Fire (Bitva treh korolei, 1991), Myrsky
Venäjän yllä / Storm Over Russia (Groza nad Rusju,
1991).
Vallankumouksellisen filosofin
Nikolai Tšernyshevskin
osaa elokuvassa Taras Shevtšenko näytelleen Vladimir
Ivanovitš Tšestnokovin (1904–1968) kasvot
ovat mielenkiintoiset ainakin siinä määrin, että ne
esiintyvät verrattain harvassa neuvostoelokuvassa. Yksi kiinnostavimmista
miehen roolisuorituksista on Leninin osa Aleksandr Ivanovin elokuvassa
(Первороссияне, 1967, 1978), joka jäi miehen
viimeiseksi elokuvarooliksi. Niin ikään Lenin rooliin
hän esitti Sergei Vasilievin elokuvassa Lokakuun päiviä 1958.
Vaikka Leninin osaa näytelleiden neuvostotähtien kasvojen
kauneutta ei kaiketi voi ylistää klassiseen kauneuskäsitteeseen
vedoten, Tšestnokovin pitkänmallinen kallo ja kapoiset,
mutta silti terävät posket vetoavat allekirjoittaneen
persoonallisuutta kasvoista etsivään kauneusihanteeseen.
Elokuva-Leninien ohella mies esiintyi ainakin neljässä reaaliajassa
sosialistisen realismin ihanteita etsivässä teatterinäytelmässä V.I.
Lenininä. Leningradin teatterinäyttämöiden
Lenin liittyi kommunistiseen puolueeseen verrattain varttuneessa
iässä vuonna 1941, jonka jälkeen hänet nähtiin
enimmäkseen nuorisoliiton mukaan nimetyn teatterin näyttämöllä Leningradissa.
Vuonna 1960 Tšestnokov sai arvostetun kansantaiteilija
-tittelin.
Lenin-kasvo Tšestnokoviin voi tutustua
seuraavissa elokuvissa: Professori Mamlok 1938, Piragov 1947,
Aleksandr Popov 1949, Akateemikko Pavlov (Akademik Ivan Pavlov,
1949), Taras Ševtšenko 1951, Belinski 1951, Ovod
1955, Don Sezar de Bazan 1957 (TV-elokuva), Lokakuun päiviä (V
dni oktjabrja, 1958), Rakastan sinua elämä Ljublju tebja, žizn, 1960, Ensimmäiset (Samye pervye, 1961), 713
prosit posadku 1962, Pervorossijanie 1967.
Ukrainalaisohjaaja Igor Andreevitš Savtšenko
(1906–1950) syntyi Vinnytsijassa Ukrainassa. Kansanrunoudesta
kiinnostunut poika kävi varhaisvuosinaan ahkerasti piirustuskoulussa.
13-vuotiaana hän alkoi työskennellä teatterissa
apupoikana sekä juliste- ja lavastepiirtäjänä.
15-vuotiaana Savtšenko siirtyi piirustuspöydän ääreltä näyttämölle.
Vuonna 1925 hän oli perustamassa Ukrainan agitteatteria nimeltä Punainen
huivi. Vuonna 1926 hän aloitti teatteriohjaajan opinnot Leningradissa.
Heti valmistumisensa jälkeen vuonna 1929 nuorukainen siirtyi
nuorisoteatterin (TRAMA) johtajaksi Bakuun. Vuonna 1932 Savtšenko
muutti Moskovaan ja alkoi työskennellä Moskovan työläisnuorten
teatterissa (TRAMA) pääohjaajana. Elokuvaan mies tutustui
ensimmäisen kerran jo Bakussa. Hän näytteli N.
Shengelajan elokuvassa 26 komissaaria (26 komissarov 1933). Vuonna
1931 hän teki Azerkinolle ensimmäisen oman elokuvansa,
joka tunnetaan useilla nimillä. Mm. nimillä Nikita Ivanovitš ja
sosialismi (Nikita Ivanovitsh i sotsializm) sekä alkuperäisellä työnimellään
Ihmiset ilman käsiä (Ljudi bez ruk). Suurimman osan
elokuvistaan ukrainalaissyntyinen Savtšenko teki Kiovan
elokuvastudiolle. Ohjaajana tunnustettu Savtšenko opetti
elokuvante-koa VGIK:ssä vuosina 1945–1950. Hänen
kenties tunnetuin oppilaansa on parhaiten suojasäisistä elokuvistaan
muistettu Marlen Hutsiev.
Esittely: Hanne-Mari Rumbin
Filmografiaa:
1931 Nikita Ivanovitš ja sosialismi
(Nikita Ivanovitš i sotsializm)
1934
Garmon
1936 Satunnainen
kohtaaminen (Slutšainaja vstretša)
1937 The Ballad
of Cossack Golota (Duma pro kazaka Golotu)
1939
Ratsastajat
/ Guerrilla Brigade / Riders (Vsadniki)
1941
Bogdan Hmelnitski
1942
Nuoruusvuodet / Years of Youth (Gody molodye)
1942
Levko
1942
Partisaanit Ukrainan aroilla (Partizany v stepjah Ukrainy)
1945
Ivan
Nikulin / Ivan Nikulin: Russian Sailor (Ivan Nikulin - pusskii
matros)
1946
Vanha Vaudevil / An Old Vaudevil / The Lucky
Bride (Starinnyi vodevil)
1948
Kolmas isku / The Third Blow
(Tretii udar)
1951
Tulisydän
(Taras Shevtšenko)
Lähteet:
Institut istorii iskustv ministerstva kultury SSSR 1973. Istorija sovetskogo
kino 1917-1967, tom 2, 1931-1941. Moskva.
Gratšev, Sergei 2005. O tšem moltšal Sergei Bondartšuk.
Sanomalehti Argumenty i fakty 21.09.2005 nro 38.
Razzakov, Fedor 2006. Zvezdnye romany, ili intimnaja zhizn rossiiskih idolov,
tom 1.Moskva: Astrel.
Zorkaja, Neja, M. 2005. Istorija sovetskogo kino. Sankt-Peterburg: Aleteija.
IMDB: Sergei Bondarchuk
IMDB: Igor Savchenko
IMDB: Vladimir Chestnokov
|