|
Äitipuoli
(Matsheha)
Mosfilm 1973 / 90 min / väri
Ohjaus:
Oleg Bondarev
Käsikirjoitus:
Maria Halfina ja Edgar Smirnov
Palkinto parhaasta käsikirjoituksesta Panaman kansainvälisillä
elokuvafestivaaleilla 1973.
Kuvaus:
Igor Tshernyh
Lavastus:
Nikolai Usatshev ja Sergei Portnoi
Musiikki:
Grigori Ponomarenko
Näyttelijät:
Tatjana Doronina (Aleksandra ”Shura” Olevantseva), Leonid
Nevedomski (Pavel Olevantsev), Lena Kostereva (Sveta Olevantseva), Nadezhda
Fedosova (Anfisa Vasiljevna, Shuran äiti), Vladimir
Samoilov (Viktor Vikentjevitsh, sovhoosin johtaja), Tamara
Sovtshi (Polina, Shuran ystävätär), Sasha Daleki (Jurka), Ira
Hlopkova (Alenka) ym.
Vuoden 1973 lopulla levitykseen tullut elokuva Äitipuoli
ei aikalaiskriitikkojen keskuudessa herättänyt suurtakaan innostusta.
Se on varsin tavanomainen tarina orpotytön sopeutumisesta uuteen
perheeseen, joka puolestaan yrittää parhaansa mukaan tulla
toimeen pesään putkahtaneen käenpoikasen kanssa. Elokuvayleisö kuitenkin
otti tarinan omakseen: vuoden 1974 Neuvostoliiton katsojatilastoissa
filmi on kunniakkaalla kolmannella sijalla; sen edelle kipusivat vain
Vasili Shukshinin yhä edelleen suosittu ja arvostettu Punainen heisipuu
(Kalina krasnaja) ja vuoden suurin kassamagneetti, jo viitisen vuotta
aiemmin (1969) valmistunut J. Lee Thompsonin ohjaama western Mackennan
kulta (Mackenna's Gold) – keskinkertainen sekin, mutta harvinaisena amerikkalaisherkkuna
katsojia kiinnostanut. Yleisön oli helppo samastua Äitipuolen perheen
ongelmiin ja henkilöiden tunteisiin, sillä luultavasti lähes jokaisen
suvusta löytyi samantapaisia kohtaloita. Lokakuun vallankumousta seuranneet
sekavat vuodet ja toisen maailmansodan melskeet jättivät jälkeensä suuria
määriä hajonneita perheitä, toisensa kadottaneita ja menettäneitä vanhempia
ja lapsia. Sota-aikana romansseja syttyi korsuissa ja kotirintamalla,
ja sodan jälkeen neuvostokansalaisten lisääntynyt liikkuvuus
toi tilaisuuksia ohimeneviin suhteisiin oppilaitoksissa, työkomennuksilla
ja lomamatkoilla. Ei siis ihme, että niin kaunokirjallisuudessa kuin
filmeissä varsinkin sodanjälkeisten perhedraamojen vakiokuvastoon kuuluvat
orpolapset, löytölapset, lehtolapset, kasvattilapset ja koulukotilapset,
jotka milloin sekoittavat jonkin pariskunnan elämän, milloin vierastavat
uutta isää tai äitiä, milloin itse lähtevät maailmalle etsimään verisukulaisiaan.
Bondarevin Äitipuoli kertoo perheenäiti Shurasta, joka
suostuu ottamaan luokseen aviomiehensä Pavelin aikaisemmasta
suhteesta syntyneen lapsen. 8-vuotiaan Svetan äiti on yllättäen kuollut,
ja isä kokee velvollisuudekseen ottaa tytöstä vastuun siitä
huolimatta, ettei ole edes tiennyt hänen olemassaolostaan. Hyväsydäminen
Shura rupeaa kasvattamaan Svetaa omien lastensa rinnalla, vaikka hänen
saapumisensa aiheuttaa ristiriitoja muun perheen ja lähipiirin keskuudessa.
Sveta itsekin on epäluuloinen ja peloissaan ja suhtautuu vihamielisesti
sekä vasta löytyneeseen isäänsä että varsinkin äidin korvikkeeksi pyrkivään
Shuraan. Ajan mittaan Shuran rakastava huolenpito auttaa kuitenkin
voittamaan tytön luottamuksen, ja lopulta koittaa päivä, jolloin Sveta
itse päättää kutsua Shuraa äidiksi.
Yhdeksän elokuvaa vuosina 1970–1992 ohjannut Oleg
Aleksandrovitsh Bondarev (s. 1939) ei kuulu neuvosto-ohjaajien
nimekkäimpään kaartiin. Hän on tehnyt myös käsikirjoituksia
ja näytellyt muutamissa filmeissä, mm. viimeisessä omassa ohjaustyössään
Vash vyhod, devotshki (Teidän vuoronne, tytöt), joka kertoo
mannekiinien elämästä.
Sen sijaan Äitipuolen pääosan esittäjä, jo 1950-luvulla
uransa aloittanut Tatjana Vasiljevna Doronina (s. 1933) on
yksi venäläisen näyttämötaiteen grand old ladyistä ja etenkin
1960- ja 70-lukujen Neuvostoliiton filmitaivaan kiintotähtiä,
vivahteikas luonnenäyttelijä, jonka roolityö tässä elokuvassa
on hänen kehutuimpiaan. Suorituksestaan Doronina sai parhaan
naispääosan palkinnon Teheranin filmifestivaaleilla 1973, ja samana vuonna
Sovetski ekran (Neuvostovalkokangas) -lehden lukijat äänestivät hänet
vuoden parhaaksi naisnäyttelijäksi. Mainitun äänestyksen Doronina oli
voittanut jo kahdesti aiemmin – ettei vain katsojien suosioon olisi vaikuttanut
sekin, että hänen sensuelli olemuksensa oli niin lähellä Hollywoodin
kurvikuningattaria kuin kuvitella voi maassa, jossa virallisesti ei ollut
mitään seksiä? Merkittävämmän työn Doronina on kuitenkin tehnyt teatterissa,
mistä hänelle on myös sadellut palkintoja, mitaleita ja muita
kunnianosoituksia niin neuvostoaikana kuin sen jälkeen. Neuvostoliiton
kansantaiteilijan arvonimen Doronina sai 1981. Vuodesta 1987 Doronina
on toiminut M. Gorkille omistetun Moskovan taiteellisen akateemisen teatterin
(MHAT im. M. Gor'kogo) ohjaajana ja taiteellisena johtajana.
Aviomies Pavelia esittävä Leonid Vitaljevitsh Nevedomski
(s. 1939) on vastanäyttelijäänsä huomattavasti vähemmän
tunnettu, vaikka on vuodesta 1966 lähtien näihin päiviin
asti esiintynyt lukuisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa,
joskus tehnyt useammankin roolin vuodessa. 1975 hän oli mukana
mm. suomalais-neuvostoliittolaisessa yhteistyöelokuvassa Luottamus
(Doverie). Nevedomskille myönnettiin Venäjän federaation kansantaiteilijan
arvonimi vuonna 1994.
Maininnan ansainnee myös elokuvan Äitipuoli säveltäjä,
Neuvostoliiton kansantaiteilija Grigori Fedorovitsh
Ponomarenko (1921–1996), joka aikoinaan oli tavattoman tuottelias
ja suosittu kansanlaulumaisten neuvostoiskelmien säveltäjä.
Hänen lauluistaan tunnetaan Suomessa ainakin Sininen huivi
ja Mä mistä löytäisin sen laulun. Ponomarenkon tuotanto,
johon sisältyy paljon elokuva- ja näyttämömusiikkia, käsittää
kaikkiaan noin 970 teosta.
Esittely: Airi Silo
|
