Hallituksen jäsen
(Tšlen pravitelstva)
Lenfilm / 1939 / mv / 104 min / S
Ohjaus:
Josif Heifits, Jekaterina Vinogradskaja ja Aleksandr Zarhi
Käsikirjoitus:
Jekaterina Vinogradskaja
Rooleissa:
Vera Maretskaja, (Aleksandra Grigorievna Sokolova),
Vasili Vanin, (Jefim Jefimitsh Sokolov),
Nikolai Kryutshkov, (Nikita Sokolov),
N. Nazarov, (Fedat Petrovitsh Krivoshejev),
Boris Blinov, (Puolueen piirisihteeri)
Mahorkka ja Siansorkan ensimmäinen todellisia ja kuviteltuja
johtajia käsittelevä elokuva on Josif Heifitsin ja Aleksandr Zarhin
Hallituksen jäsen vuodelta 1939. Elokuvan voisi monellakin tapaa sanoa
edustavan klassista sosialistista realismia. Siitä löytyy tyypitellyt
sankarit, ajankohtainen poliittinen sisältö, voimakas kehityksen
ihannointi ja kansanomainen ote. Samalla kun sosialistisen realismin ihanteet
toinen toisensa jälkeen esitetään arkista taisteluaan käyvän
ja ryysyistä jos
ei ihan rikkauksiin, mutta ainakin arvostukseen kohoavan sankarittaren,
Aleksandra Sokolovan kautta, elokuva myös problematisoi näitä
piirteitä. Hallituksen jäsen on myös monipuolinen draama.
Hallituksen
jäsen on monella tapaa kiinnostava elokuva.
Se sijoittuu maatalouden kollektivisoinnin jälkeen omaa arkeaan pyörittävään
kolhoosiin. 1920-30-lukujen taitteessahan valmistuivat myös Neuvostoliiton
ensimmäiset kolhoosielokuvat. Myös valtion johdon taholta kiinnostus
kolhoosielokuvia kohtaan oli ilmeinen, toimivathan ne pr-tarkoituksissa
myös viisivuotissuunnitelmia silmälläpitäen. Niihin panostettiin
paljon, ensimmäiset elokuvat olivat senhetkisten mestariohjaajien
käsialaa, kuten Eisensteinin Vanhaa ja Uutta (1929) tai Dovzhenkon Maa
(1929). Näissä elokuvissa kolhoosin sisäinen jännite, hyvän
ja pahan taistelu on rakennettu voimakkaasti kerrottujen ja karrikoitujen
laiskojen, rikkaiden ja saamattomien kulakkien ja kolhoosin
toivorikkaan, ahkeran ja köyhän työväestön väleihin.
Tuolloin valtion johdon ja Stalinin toimesta jatkuva kulakkien alasajo ilmeni
myös
Neuvostoliiton kulttuurissa. Esimerkiksi pioneerien legenda, nuori
Pavlik Morozov, joka paljasti isänsä kulakiksi ja joka tämän
tekonsa seurauksena tapettiin, eli uutta elämäänsä kansankulttuurissa.
Juuri kolhoosielokuvat olivat aihepiirinsä ja siihen liittyvien kipukynnysten
ja ristiriitaisuuksien vuoksi lopulta synnyttämässä uutta tyypistöä ja
sen tuomia jännitteitä sosialistiseen realismiin. Eisensteinin
Morozov-elokuvan Bezinin Niityt jouduttua esityskieltoon
kolhoosielokuvien kriisi oli valmis. Sosialistinen realismi tuntui
vaativan kolhoosikuvauksilta saman aikaan onnea ja auvoa - kuten
1930-luvun kolhoosimusikaalit osoittivat - toisaalta virallinen
kulttuuri vaati kansaa tiedostamaan kulakkiluokan ongelman.
Uusia kolhoosielokuvia
varten tarvittiin sankareita, jotka eivät enää
suoraan toimineet kulakeiksi nimetyn kansanosan vastaparina. Nämä
tyypit olivat ehkä ulkoisesti samaa sankariainesta kuin vanhatkin,
mutta kulakkius oli muuttunut näkymättömäksi, kolhoosia
vaanivaksi uhkaksi. Selkeitä nimettyjä kulakkihahmoja ei enää elokuvissa
esiintynyt, mutta vanhoihin kulakkistereotypioihin liitetyt
ominaispiirteet säilyivät kolhoosin harmoniaa uhkaavilla tyypeillä.
Tämä näkyy myös Hallituksen jäsenessä: kulakkiuhkaa
edustavat kolhoosin miehet vain ryyppäävät, makaavat ja syövät
kolhoosin ahkerien työläisnaisten vaivalla keräämää satoa.
Sankaritarinat alkoivat myös
kolhoosielokuvissa elää stahanovilaisen tehokkaan työläissupersankarin
myytin avulla. 1930-luvun suositut kolhoosimusikaalit esittelivät
toinen toistaan ahkerampia traktoristeja ja sadonkorjaajia. Hallituksen
jäsenen naispääosaan on ladattu osin näitä stahanovilaisen
tehokkuuden elementtejä, mutta kiintoisinta elokuvassa lienee kuitenkin
se, millä
tavoin näistä elementeistä rakennetaan kolhoosin sisäinen
draama, joka lopulta kasvaa vaikeuksien kautta Aleksandra Sokolovan voitoksi
ja hänen myötään onneksi koko kolhoosille. Lopputuloksena
on sosialistinen Happy End, mutta konseptissa sekoitetaan iloisesti tasa-arvokysymyksen
(naisten oikeus miesten töihin), elokuvallisen kulakkikriisin ja
stahanovilaisen tehokkuuden avulla kivinen polku, joka ei ole pelkkää
pitkää herkkupöytää ja työn iloa sankarittarelle.
Hallituksen
jäsenessä naisten ja miesten roolit ja näiden työ kolhoosissa
ovat vähintäänkin mielenkiintoiset. Vaikka Neuvostoliiton Stalinin
aikaista tasa-arvopolitiikkaa on moni naistutkija myöhemmin kritisoinut
näennäisyydestä (käytännössähän naisten
tasa-arvon ajaminen ja oikeus miesten töihin osallistumisesta tarkoitti
sitä, että kodin, lasten,
eläinten hoidon ja muiden naisten töiden ohella työläisnaiset
joutuivat päälle tekemään myös miehille perinteisesti
jakautuneet työt), voidaan
hyvällä syyllä miettiä, onko Hallituksen jäsen feministisempi
elokuva kuin yksikään toinen kolhoosielokuva neuvostoliitossa. Zarhi
ja Heifits nimittäin problematisoivat "kulakki"miesten uhkan avulla myös
sitä
tosiasiaa, että lopulta kaikki työt kaatuvat naisten harteille. Vaikka
Mahorkka ja Siansorkka on jo kertaalleen vuosia sitten Taiteiden yössä
esittänyt tämän elokuvan, kestää se toisenkin katsomiskerran
kevyesti. Heifitsin ja Zarhin elokuvista on ohjelmistossamme nähty aiemmin
myös
Rautakourat, 1954 ja Baltian edustaja, (Deputat Baltiki) 1937.
Esittely: Henna-Riikka Rumbin
|