Maksim-trilogia (1935–39)
Maksimin nuoruus / Vastavirtaan
(Юность Максима / Junostj Maksima / The Youth of Maxim)
Lenfilm / 1935 / mv / 2660 m / 99 min / K-12
Ohjaus ja käsikirjoitus:
Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg
Kuvaus:
Andrei Moskvin
Musiikki:
Dmitri Shostakovitsh
Rooleissa:
Boris Tshirkov (Maksim), V. Kibardina (Natasha),
S. Kajurov, M. Tarhanov
Suomen ensi-ilta:
15.1.1971 / Capitol / Kosmos-Filmi
Neuvostoelokuvan toiseksi tunnetuin ohjaajakaksikko Vasiljev-veljesten
jälkeen muodostui Petrogradissa 1921, kun ukrainanjuutalaista syntyperää olleet
Grigori Kozintsev (1905–1973) ja Leonid Trauberg (1902–1990) tapasivat toisensa
ja perustivat FEKS:in, Eksentrisen näyttelijätehtaan yhdessä niin
ikään juutalaisen Sergei Jutkevitshin (1904–1985) kanssa. Kozintsev
oli pietarilaissyntyisen Jutkevitsihin vanha tuttu, pojilla oli Kiovassa oma
nukketeatteri 15-vuotiaina vuonna 1919. Neuvostotaiteen formalistista vasemmistosuuntausta
edustaneen kolmikon jäsenet olivat neuvostokulttuurin valokeilaan astuessaan
reilusti alle 20-vuotiaita ja kiinnostuneita sirkuksesta, katusoittajista,
music hall -esityksistä, mainosjulisteista ja amerikkalaisista elokuvista.
Aluksi
Kozintsev ja Trauberg toimivat teatterin alalla, mutta vuonna 1924 he siirtyivät
elokuvaohjaajiksi. Nuorten miesten viehtymys absurdiin, groteskiin, eksentriseen
ja vääristyneeseen sai elokuvallisen ilmiasunsa Gogol-filmatisoinnissa
Päällysviitta (1926). Formalistisen neuvostoelokuvan joutsenlauluksi
jäi heidän viimeinen mykkäelokuvansa Uusi Babylon (1929),
joka kuvasi Pariisin kommuunin kohtaloa vuonna 1870. Myöhemmin mykkäelokuvan
teknisiin huippuihin luettu elokuva joutui valkokankaalle kulttuurivallankumouksen
myrskyissä ja sai huonon vastaanoton niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin.
Tuolloin hyökkäys "pikkuporvarillisen älymystön tuotteeksi" leimattua
formalismia vastaan oli kiivaimmillaan ja Kozintseviä ja Traubergia
syytettiin lisäksi paitsi "romantismista" myös riitaisuudesta ja
aineellisten sekä henkisten resurssien tuhlauksesta. Yleisö puolestaan
nauroi elokuvassa väärissä kohdissa, huuteli rivouksia, vaati
esityksen keskeyttämistä ja epäili elokuvan teknisten innovaatioiden
johtuvan viallisesta projektorista.
Seuraavalla vuosikymmenellä neuvostoelokuvayleisö tutustui
päällysviittansa perin vuorin kääntäneen ohjaajaparin äänielokuviin
ja tällä kertaa myös piti näkemästään.
Koko neuvostotaiteen läpipakotetun suuntauksen, sosialistisen realismin
suurimpiin klassikoihin elokuvan alalla kuuluu heidän Maksim-trilogiansa
(1935–39). Elokuvasarja kertoo kahden kuvitteellisen hahmon, Pietarin slummeista
tietoisiksi bolshevikeiksi kasvavien Maximin ja Natashan tarinan. Kozintsev
ja Trauberg pyrkivät tietoisesti eroon edellisen elokuvavuosikymmenen
vallankumouksellisista sankareista, jotka usein olivat vain bolshevikkihahmon
siirrännäisiä perinteiseen seikkailujuoneen. Lähtökohtana
oli nyt tyypillinen vallankumousajan kommunistin elämäntaival,
mutta hahmot pyöristettiin oikean tuntuisiksi, uskottaviksi ihmisiksi.
Maksim-sarja on tunnettu ennen kaikkea humoristisesta otteestaan, hauskaa
uskalletaan pitää myös vakavien asioiden kustannuksella.
Varsinkin sarjan ensimmäisissä elokuvissa on vielä ripaus
FEKS-kauden groteskista huumorista. Sarjan viimeisessä osassa Myrskylintu
Maxim pääsee jopa Leninin ja Stalinin juttusille. Suojasään
kaudella elokuvasta ilmestyi Khrushchev´s cut, jossa Stalin oli saksittu
pois.
Maxim-sarja sai suurta suitsutusta valtiolliseltakin taholta,
Lenfilm ja ohjaajat saivat Leninin palkinnon heti sarjan ensimmäisen osan
Vastavirtaan tultua ensi-iltaan tammikuussa 1935 ja heti perään
Lenfilm sai sen ansiosta myös Moskovan elokuvafestivaalien pääpalkinnon.
Maximin hahmo alkoi elää populaarikulttuurille ominaiseen tyyliin
omaa elämäänsä, näyttelijä Boris Tshirkovista
oli yleisön silmissä tullut Maxim ja sellaisena hän esiintyi
myöhemmin sivuosassa Friedrich Ermlerin elokuvassa Suuri kansalainen
(1938–39). Sota-aikana Maxim pääsi jälleen valkokankaalle
juontamaan agitaatioelokuvaa.
Kozintsevin ja Traubergin yhteistyö päättyi
vuonna 1945 sodan aikaista kotirintaman evakuointia ja hämmennystä kuvanneeseen
elokuvaan Prostje ljudi, joka joutui sodan jälkeisen zdanovilaisen
kurinpalautuksen kohteeksi ja päästettiin valkokankaalle
vasta vuonna 1956. Heidän elämäkertaelokuvansa Karl
Marxista oli joutunut liian epäkunnioittavana esityskieltoon muutama
vuosi aiemmin. Vuonna 1949 Trauberg joutui kosmopoliitteja vastaan
käydyn
antisemitistisen kampanjan kohteeksi. Hänen uransa nousi uudelleen
60–80-luvuilla, jolloin hän oli tunnettu ohjauksen opettajana
ja kirjoistaan. Kozintsevin viimeiset ohjaukset olivat kansainvälistä huomiota
saaneet kirjallisuusfilmatisoinnit Don Quiote (1957), Hamlet (1964)
ja Kuningas Lear (1971). Myös hän julkaisi useita elokuvaa
käsitteleviä kirjoja
ja vierailipa Suomessakin vuonna 1972.
Esittely: Jarkko Silén
Kirjallisuutta:
Peter Keenez: Cinema and Soviet Society from the Revolution
to the Death of Stalin. (I.B.Tauris 2001)
Jay Leyda: Kino. A History of the Russian
and Soviet Film. Third edition. (Allen & Unwin
1983)
Denise J. Youngblood: Soviet Cinema in the Silent Era, 1918–1935. (University
of Texas Press 1991)
|