|
Paroni Ungernin loppu
(Ishad)
Mosfilm ja Mongolkino / 1968 / väri / 90 min
Ohjaus:
A. Bobrovski ja Z. Buntar
Käsikirjoitus:
J. Semjonov ja B. Shirendyb
Kuvaus:
V. Boganov ja H. Damdin
Musiikki:
N. Sidelnikov ja L. Murdopzh
Rooleissa:
V. Zamanski (Prohorov), N. Fatejeva (Varja), A. Lemberg
(Paroni Ungern), V. Muravjev (tri. Baurih), N. Dugarshanzha (Tseven), B. Purve
Mongolialla oli erityinen suhde
Neuvostoliiton kanssa siksi, että lähes kolme vuosikymmentä ne olivat ainoat sosialistisiksi itseään kutsuvat valtiot maailmassa. Venäjän vallankumouksen jälkeen ei tapahtunutkaan bolshevikkien odottamaa maailmanvallankumousta, yritykset vaikkapa Suomessa ja Unkarissa jäivät lyhytaikaisiksi. Alueet, joilla bolshevikit onnistuivat saamaan vallan kuten Gruusiassa, liitettiin Mongoliaa lukuun ottamatta nopeasti Neuvostoliittoon. Mongolialais-neuvostoliittolainen elokuva Paroni Ungernin loppu kertoo valkokaartilaisjoukkoa johtavasta paroni von Ungern-Sternbergistä, joka onnistuu valloittamaan Venäjän vallankumouksen jälkipyörteissä kiinalaisten haltuun joutuneen Mongolian vuonna 1921. Häntä avustaa neuvostovallan agentti tshekisti Prohorov, joka on soluttautunut paronin lähipiiriin. Yksinäinen neuvostosankari onnistuu sekä häätämään kiinalaiset että avustamaan vallan siirtymistä maassa
bolshevikeille.
Elokuva edustaa Keski-Aasian valtataisteluja 1920-luvulla
kuvaavaa neuvostoelokuvan lajityyppiä, jota yleisesti kutsuttiin easterniksi tai basmatshiksi. Elokuvien sankari on yksinäinen neuvostovallan edustaja ja vastustajat basmatsheiksi kutsuttuja julmia vastavallankumouksellisia, keskiaasialaisia metsäveljiä. Lajityyppi syntyi varsinaisesti 1960-luvun lopulla ja se yhdisteli sekä amerikkalaisen klassisen lännenelokuvan että uudemman italo- ja turkowesternin piirteitä. Sisällissotakuvauksella ja sen rinnastumisella Amerikan rajaseudun valloittamiseen sinänsä on neuvostoelokuvassa aivan alusta lähtevät perinteensä. Sisällissotaklassikko Tshapajev (1934) oli sekin tavallaan neuvostovastine westernille, mutta Mihail Rommin Kolmetoista (1936) vei John Fordin lännenelokuvien tematiikan itään, Turkmenistanin maisemiin. Samson Samsonovin Tuliset virstat (1957) oli puolestaan 1950-luvulla aikalaiswesterniensä kopio kuvastoaan myöten. Vaikka amerikkalaiswesternejä ei tavallisilla neuvostokatsojilla ollut tilaisuutta nähdä, oli niillä tunnetusti suuri ystävä, Stalin, joka tilasi niitä säännöllisesti katsottavakseen. Samalla ehkä niitä pääsivät näkemään myös vaikutteita imevät elokuvantekijät.
Sisällissotaelokuva ja myöhemmin eastern ovat amerikkalaisesikuviensa
mukaan neuvostoelokuvan ritualistisimpia lajityyppejä, ne kertoivat
tarinan neuvostovallan vakiintumisesta ja antoivat oikeutuksen sen jatkumiselle.
Tunnetuimpia easterneja on Valdimir Motylin Aavikon laki (1969), jonka katsominen
oli rikkomaton rituaali avaruuteen lähteville kosmonauteille. 1960-
ja 1970-lukujen vaihteen huippukauden jälkeen easterneja valmistamaan
keskittyivät Keski-Aasian neuvostotasavaltojen studiot. Orientalismin
neuvostoilmentyminä ne olivat toiseuden erotisoimisessaan syvärakenteeltaan
vankan heteroseksuaalisia. Paroni Ungernin loppu ja kaltaisensa tarjosivat
Brezhnevin aikana hyväksytyn tavan tarjota katsojille harmitonta viihdettä mutta
myös käsitellä etnisyyttä ja sen Venäjän imperiumin
ajoilta juontuvia jännitteitä ja muita vaikeita kysymyksiä valtakoneiston
hyväksymällä tavalla.
Esittely: Jarkko Silén
|
