Maksim-trilogia
(1935–39)
Maksimin paluu
(Возвращение Максима / Voshtrashtshenije Maksima / The Return of Maxim)
Lenfilm / 1937 / mv / 2860 m / 106
min / S
Ohjaus ja käsikirjoitus:
Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg
Kuvaus:
Andrei Moskvin
Musiikki:
Dmitri Shostakovitsh
Rooleissa:
Boris Tshirkov (Maksim), V. Kibardina (Natasha),
A. Zrazhevski, M. Zharov,
A. Bondi, V. Vanin, A. Tshistjakov
Suomen ensi-ilta:
22.1.1971 / Capitol / Kosmos-Filmi
Neuvostoelokuvan toiseksi tunnetuin ohjaajakaksikko
Vasiljev-veljesten jälkeen muodostui Petrogradissa
1921, kun ukrainanjuutalaista syntyperää olleet
Grigori Kozintsev (1905–1973) ja Leonid Trauberg (1902–1990)
tapasivat toisensa ja perustivat FEKS:in, Eksentrisen
näyttelijätehtaan yhdessä niin ikään
juutalaisen Sergei Jutkevitshin (1904–1985) kanssa. Kozintsev
oli pietarilaissyntyisen Jutkevitsihin vanha tuttu, pojilla
oli Kiovassa oma nukketeatteri 15-vuotiaina vuonna 1919.
Neuvostotaiteen formalistista vasemmistosuuntausta edustaneen
kolmikon jäsenet olivat neuvostokulttuurin valokeilaan
astuessaan reilusti alle 20-vuotiaita ja kiinnostuneita
sirkuksesta, katusoittajista, music hall -esityksistä,
mainosjulisteista ja amerikkalaisista elokuvista.
Aluksi Kozintsev ja Trauberg toimivat
teatterin alalla, mutta vuonna 1924 he siirtyivät
elokuvaohjaajiksi. Nuorten miesten viehtymys absurdiin,
groteskiin, eksentriseen ja vääristyneeseen
sai elokuvallisen ilmiasunsa Gogol-filmatisoinnissa Päällysviitta
(1926). Formalistisen neuvostoelokuvan joutsenlauluksi
jäi heidän viimeinen mykkäelokuvansa Uusi
Babylon (1929), joka kuvasi Pariisin kommuunin kohtaloa
vuonna 1870. Myöhemmin mykkäelokuvan teknisiin
huippuihin luettu elokuva joutui valkokankaalle kulttuurivallankumouksen
myrskyissä ja sai huonon vastaanoton niin kriitikoilta
kuin yleisöltäkin. Tuolloin hyökkäys "pikkuporvarillisen älymystön
tuotteeksi" leimattua formalismia vastaan oli kiivaimmillaan
ja Kozintseviä ja Traubergia syytettiin lisäksi
paitsi "romantismista" myös riitaisuudesta ja aineellisten
sekä henkisten resurssien tuhlauksesta. Yleisö puolestaan
nauroi elokuvassa väärissä kohdissa, huuteli
rivouksia, vaati esityksen keskeyttämistä ja
epäili elokuvan teknisten innovaatioiden johtuvan
viallisesta projektorista.
Seuraavalla vuosikymmenellä neuvostoelokuvayleisö tutustui
päällysviittansa perin vuorin kääntäneen
ohjaajaparin äänielokuviin ja tällä kertaa
myös piti näkemästään. Koko
neuvostotaiteen läpipakotetun suuntauksen, sosialistisen
realismin suurimpiin klassikoihin elokuvan alalla kuuluu
heidän Maksim-trilogiansa (1935–39). Elokuvasarja
kertoo kahden kuvitteellisen hahmon, Pietarin slummeista
tietoisiksi bolshevikeiksi kasvavien Maximin ja Natashan
tarinan. Kozintsev ja Trauberg pyrkivät tietoisesti
eroon edellisen elokuvavuosikymmenen vallankumouksellisista
sankareista, jotka usein olivat vain bolshevikkihahmon
siirrännäisiä perinteiseen seikkailujuoneen.
Lähtökohtana oli nyt tyypillinen vallankumousajan
kommunistin elämäntaival, mutta hahmot pyöristettiin
oikean tuntuisiksi, uskottaviksi ihmisiksi. Maksim-sarja
on tunnettu ennen kaikkea humoristisesta otteestaan,
hauskaa uskalletaan pitää myös vakavien
asioiden kustannuksella. Varsinkin sarjan ensimmäisissä elokuvissa
on vielä ripaus FEKS-kauden groteskista huumorista.
Sarjan viimeisessä osassa Myrskylintu Maxim pääsee
jopa Leninin ja Stalinin juttusille. Suojasään
kaudella elokuvasta ilmestyi Khrushchev´s cut,
jossa Stalin oli saksittu pois.
Maxim-sarja sai suurta suitsutusta valtiolliseltakin
taholta, Lenfilm ja ohjaajat saivat Leninin palkinnon
heti sarjan ensimmäisen osan Vastavirtaan tultua
ensi-iltaan tammikuussa 1935 ja heti perään
Lenfilm sai sen ansiosta myös Moskovan elokuvafestivaalien
pääpalkinnon. Maximin hahmo alkoi elää populaarikulttuurille
ominaiseen tyyliin omaa elämäänsä,
näyttelijä Boris Tshirkovista oli yleisön
silmissä tullut Maxim ja sellaisena hän esiintyi
myöhemmin sivuosassa Friedrich Ermlerin elokuvassa
Suuri kansalainen (1938–39). Sota-aikana Maxim pääsi
jälleen valkokankaalle juontamaan agitaatioelokuvaa.
Kozintsevin ja Traubergin yhteistyö päättyi
vuonna 1945 sodan aikaista kotirintaman evakuointia ja
hämmennystä kuvanneeseen elokuvaan Prostje
ljudi, joka joutui sodan jälkeisen zdanovilaisen
kurinpalautuksen kohteeksi ja päästettiin valkokankaalle
vasta vuonna 1956. Heidän elämäkertaelokuvansa
Karl Marxista oli joutunut liian epäkunnioittavana
esityskieltoon muutama vuosi aiemmin. Vuonna 1949 Trauberg
joutui kosmopoliitteja vastaan käydyn antisemitistisen
kampanjan kohteeksi. Hänen uransa nousi uudelleen
60–80-luvuilla, jolloin hän oli tunnettu ohjauksen
opettajana ja kirjoistaan. Kozintsevin viimeiset ohjaukset
olivat kansainvälistä huomiota saaneet kirjallisuusfilmatisoinnit
Don Quiote (1957), Hamlet (1964) ja Kuningas Lear (1971).
Myös hän julkaisi useita elokuvaa käsitteleviä kirjoja
ja vierailipa Suomessakin vuonna 1972.
Esittely: Jarkko Silén
Kirjallisuutta:
Peter Keenez: Cinema and Soviet Society
from the Revolution to the Death of Stalin. (I.B.Tauris
2001)
Jay Leyda: Kino. A History of the Russian and Soviet Film. Third edition.
(Allen & Unwin 1983)
Denise J. Youngblood: Soviet Cinema in the Silent Era, 1918–1935. (University
of Texas Press 1991) |
