Maxim-sarja sai suurta suitsutusta valtiolliseltakin taholta.

Suojasään kaudella elokuvasta ilmestyi Khrushchev´s cut, jossa Stalin oli saksittu pois.

Sota-aikana Maxim pääsi jälleen valkokankaalle juontamaan agitaatioelokuvaa.

Maksim-trilogia (1935–39)

Näkemiin Maksim / Myrskylintu
(Viborskaja storona / New Horizons)

Lenfilm / 1939 / mv / 3165 m / 117 min / S

Ohjaus ja käsikirjoitus:
Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg
Kuvaus:
Andrei Moskvin
Musiikki:
Dmitri Shostakovitsh
Rooleissa:
Boris Tshirkov (Maksim), V. Kibardina (Natasha), A. Kuznetsov, M. Strauch, M. Gelovani, L. Ljuboshevski, M. Jarov, J. Tulubejev
Suomen ensi-ilta:
29.1.1971 / Capitol / Kosmos-Filmi

Neuvostoelokuvan toiseksi tunnetuin ohjaajakaksikko Vasiljev-veljesten jälkeen muodostui Petrogradissa 1921, kun ukrainanjuutalaista syntyperää olleet Grigori Kozintsev (1905–1973) ja Leonid Trauberg (1902–1990) tapasivat toisensa ja perustivat FEKS:in, Eksentrisen näyttelijätehtaan yhdessä niin ikään juutalaisen Sergei Jutkevitshin (1904–1985) kanssa. Kozintsev oli pietarilaissyntyisen Jutkevitsihin vanha tuttu, pojilla oli Kiovassa oma nukketeatteri 15-vuotiaina vuonna 1919. Neuvostotaiteen formalistista vasemmistosuuntausta edustaneen kolmikon jäsenet olivat neuvostokulttuurin valokeilaan astuessaan reilusti alle 20-vuotiaita ja kiinnostuneita sirkuksesta, katusoittajista, music hall -esityksistä, mainosjulisteista ja amerikkalaisista elokuvista.

Aluksi Kozintsev ja Trauberg toimivat teatterin alalla, mutta vuonna 1924 he siirtyivät elokuvaohjaajiksi. Nuorten miesten viehtymys absurdiin, groteskiin, eksentriseen ja vääristyneeseen sai elokuvallisen ilmiasunsa Gogol-filmatisoinnissa Päällysviitta (1926). Formalistisen neuvostoelokuvan joutsenlauluksi jäi heidän viimeinen mykkäelokuvansa Uusi Babylon (1929), joka kuvasi Pariisin kommuunin kohtaloa vuonna 1870. Myöhemmin mykkäelokuvan teknisiin huippuihin luettu elokuva joutui valkokankaalle kulttuurivallankumouksen myrskyissä ja sai huonon vastaanoton niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin. Tuolloin hyökkäys "pikkuporvarillisen älymystön tuotteeksi" leimattua formalismia vastaan oli kiivaimmillaan ja Kozintseviä ja Traubergia syytettiin lisäksi paitsi "romantismista" myös riitaisuudesta ja aineellisten sekä henkisten resurssien tuhlauksesta. Yleisö puolestaan nauroi elokuvassa väärissä kohdissa, huuteli rivouksia, vaati esityksen keskeyttämistä ja epäili elokuvan teknisten innovaatioiden johtuvan viallisesta projektorista.

Seuraavalla vuosikymmenellä neuvostoelokuvayleisö tutustui päällysviittansa perin vuorin kääntäneen ohjaajaparin äänielokuviin ja tällä kertaa myös piti näkemästään. Koko neuvostotaiteen läpipakotetun suuntauksen, sosialistisen realismin suurimpiin klassikoihin elokuvan alalla kuuluu heidän Maksim-trilogiansa (1935–39). Elokuvasarja kertoo kahden kuvitteellisen hahmon, Pietarin slummeista tietoisiksi bolshevikeiksi kasvavien Maximin ja Natashan tarinan. Kozintsev ja Trauberg pyrkivät tietoisesti eroon edellisen elokuvavuosikymmenen vallankumouksellisista sankareista, jotka usein olivat vain bolshevikkihahmon siirrännäisiä perinteiseen seikkailujuoneen. Lähtökohtana oli nyt tyypillinen vallankumousajan kommunistin elämäntaival, mutta hahmot pyöristettiin oikean tuntuisiksi, uskottaviksi ihmisiksi. Maksim-sarja on tunnettu ennen kaikkea humoristisesta otteestaan, hauskaa uskalletaan pitää myös vakavien asioiden kustannuksella. Varsinkin sarjan ensimmäisissä elokuvissa on vielä ripaus FEKS-kauden groteskista huumorista. Sarjan viimeisessä osassa Myrskylintu Maxim pääsee jopa Leninin ja Stalinin juttusille. Suojasään kaudella elokuvasta ilmestyi Khrushchev´s cut, jossa Stalin oli saksittu pois.

Maxim-sarja sai suurta suitsutusta valtiolliseltakin taholta, Lenfilm ja ohjaajat saivat Leninin palkinnon heti sarjan ensimmäisen osan Vastavirtaan tultua ensi-iltaan tammikuussa 1935 ja heti perään Lenfilm sai sen ansiosta myös Moskovan elokuvafestivaalien pääpalkinnon. Maximin hahmo alkoi elää populaarikulttuurille ominaiseen tyyliin omaa elämäänsä, näyttelijä Boris Tshirkovista oli yleisön silmissä tullut Maxim ja sellaisena hän esiintyi myöhemmin sivuosassa Friedrich Ermlerin elokuvassa Suuri kansalainen (1938–39). Sota-aikana Maxim pääsi jälleen valkokankaalle juontamaan agitaatioelokuvaa.

Kozintsevin ja Traubergin yhteistyö päättyi vuonna 1945 sodan aikaista kotirintaman evakuointia ja hämmennystä kuvanneeseen elokuvaan Prostje ljudi, joka joutui sodan jälkeisen zdanovilaisen kurinpalautuksen kohteeksi ja päästettiin valkokankaalle vasta vuonna 1956. Heidän elämäkertaelokuvansa Karl Marxista oli joutunut liian epäkunnioittavana esityskieltoon muutama vuosi aiemmin. Vuonna 1949 Trauberg joutui kosmopoliitteja vastaan käydyn antisemitistisen kampanjan kohteeksi. Hänen uransa nousi uudelleen 60–80-luvuilla, jolloin hän oli tunnettu ohjauksen opettajana ja kirjoistaan. Kozintsevin viimeiset ohjaukset olivat kansainvälistä huomiota saaneet kirjallisuusfilmatisoinnit Don Quiote (1957), Hamlet (1964) ja Kuningas Lear (1971). Myös hän julkaisi useita elokuvaa käsitteleviä kirjoja ja vierailipa Suomessakin vuonna 1972.

Esittely: Jarkko Silén

Kirjallisuutta:

Peter Keenez: Cinema and Soviet Society from the Revolution to the Death of Stalin. (I.B.Tauris 2001)
Jay Leyda: Kino. A History of the Russian and Soviet Film. Third edition. (Allen & Unwin 1983)
Denise J. Youngblood: Soviet Cinema in the Silent Era, 1918–1935. (University of Texas Press 1991)