|
Musta aurinko
(Васса Железнова / Vassa Zheleznova / The Mistress)
Gorkin elokuvastudio / 1953 / mv / 110 min / S
Ohjaus:
Leonid Lukov
Käsikirjoitus (näytelmä):
Maxim Gorki
Kuvaus:
Vladimir Rapaport
Musiikki:
Lev Shvarts
Rooleissa:
Vera Pashennaja (Vassa Zheleznova), Mihail Zharov (Prokhor Khrapov),
Nikolai Shamin (Sergei Zheleznov), V. Yevstratova (Natalya),
Jelizaveta Solodova (Rachel)
Vassa Zheleznova on Leonid Lukovin vuonna 1953 ohjaama elokuva,
joka perustuu Maxim Gorkin samannimiseen näytelmään vuodelta
1910. Näytelmän päähenkilö on keski-ikäinen rouva
Vassa, joka johtaa pientä rahtilaivayhtiötä. Vassa on piinkova
bisnesnainen, valmis viemään työmiehiltä vaikka leivän
suusta, jos niillä keinoin saadaan tarjotuksi palveluja halvempaan hintaan
ja vietyä asikkaat suurilta firmoilta – kun saadaan lisää asiakkaita,
on sitten varaa antaa työmiehillekin enemmän palkkaa. Firman tuotto
on ollut hyvä, mutta hyvä ei kapitalisti-Vassalle riitä, pitää olla
parempi ja parempi, piankos pelkkään 'hyvään' kyllästyy.
Lapsistaan Vassa ei tunnu erityisesti välittävän, vaikka sanookin
raataneensa heidän vuokseen; vain pojanpoika on tärkeä, ja hänkin
vain firman perijänä.
Vassa on itseasiassa voimakas nainen, joka esitetään
olosuhteiden uhrina. Aviomies on brutaali alkoholisti, joka on nöyryyttänyt
ja pahoinpidellyt vaimoaan, ja omaisuuskin on taakka, jota ilman olisi parempi
– Vassa myöntää iloinneensa, kun mies hävisi kaiken korttipelissä.
Mies voitti kuitenkin omaisuuden takaisin ja sen koommin Vassa on huolehtinut
siitä tämän pelatessa ja ryypätessä ja järjestäessä kotonaan
orgioita. Lopulta mies jää kiinni lasten hyväksikäytöstä ja
edessä on suuren luokan oikeussalidraama, joka tietäisi pakkotyötuomiota
ja perheelle sellaista häpeää ja halveksuntaa, ettei tyttärillä enää olisi
mahdollisuuksia upeista myötäjäisistä huolimatta kunnon
avioliittoon. Kun lahjukset eivät auta, näkee Vassa ainoaksi mahdollisuudeksi
miehen 'itsemurhan'.
Vassa ja perheensä elää kieroon kasvaneessa
maailmassa, jossa menestys perustuu korruptioon ja juonitteluun eikä tee
ketään onnelliseksi. Isäntäväki käyttää palvelijoita
hyväkseen miten tahtoo ja huokailee väliin miten on onnettomuus
olla rikas; palvelijat varastavat ja juonivat ja yrittävät vietellä perheen
tyttäriä. Välillä lauletaan ja soitetaan ja välillä joku
kuolee äkilliseen kohtaukseen, tai palvelustyttö hirttäytyy
saunaan, mutta kukaan ei sen paremmin sure eikä iloitse. Kuvaus siitä,
miten Vassa ja Ludmila työskentelevät yhdessä aamukasteisessa
puutarhassa, hiljaa, mutta toistensa ajatuksetkin tuntien kuulostaa kommunistiselta
idylliltä, jonka olettaisi olevan ratkaisu, parempi huominen. Sen
kertoo kuitenkin Ludmila, lapsellinen tytär, jonka elämän
sisältönä ovat
kukat ja leivonnaiset, ja joka uskoo kaikesta pelkkää hyvää koskaan
sen enempää asioita miettimättä. Ehkä kuitenkin
on tarkoitus, että Ludmila olisi jonkinlainen tiedostamaton totuuden
torvi, koskapa toteaa Vassastakin tämän olevan vain "nainen ja
ihminen", ei viisas, tyhmä, eikä paha.
En tiedä, onko Gorkin
tarkoitus ollut esittää näytelmän puolivälissä mukaan
tuleva miniä, vallankumouksellinen Rachel, oikean aatteen edustajana
ja 'hyvänä ihmisenä'. Rachel on tullut hakemaan poikaansa
viedäkseen tämän sisarensa luo – koska aate on hänelle
elämässä kaikkein tärkeintä, "mittaamattoman
paljon suurempaa kuin henkilökohtaiset siteet" – ei hän voi
itse huolehtia pojastaan. Tämän päivän näkökulmasta
on kuitenkin vaikea pitää Racheliä, jolle aate on omaa
lasta tärkeämpi,
todellisena sankarittarena, vaikka hän sitä olisi joillekin
aikalaisilleen voinut ollakin.
Rachel sanoo Vassalle, että tämän
koko luokka on sairas ja elää kuin robotit, yritysten vangit,
alistuen jollekin, jota eivät itse edes luoneet. Vassaa eivät
huoleta Rachelin puheet hänen luokkansa kuolemisesta sukupuuttoon,
joihin hän vastaakin olevansa täysin terve. Näytelmän
loppu tuntuisi kuitenkin sanovan jotain muuta.
Lukovin jälkeen
Rautarouva Vassasta on tehty muitakin filmatisointeja. Nimekkäin
lienee Gleb Panfilovin Vassa vuodelta 1982. Panfilovin filmatisointi
oli korkealle arvostettu Neuvostoliitossa (grand-prix Moskovan elokuvajuhlilla
1983) ja Suomeenkin elokuva pääsi teatterilevitykseen.
Leonid
Lukov oli ukrainalainen neuvosto-ohjaaja, joka näkyi hyvin niukasti
suomalaisilla valkokankailla. Edes suomenkieliset elokuvaoppaat eivät
noteeraa Lukovia kuin korkeintaan reunahuomautuksissa.
Esittely: Mirja Anttila
Filmografiaa:
1936 Ja ljublju (Minä rakastan)
1942 Aleksandr Parhomenko (Kun täytyi taistella)
1953 Vassa Zeleznova (Musta aurinko)
1956 Raznyje sudjby (Erilaiset kohtalot)
|
