|
Iivana Julma vaihtaa ammattia
(Иван Васильевич меняет профессию /
Ivan Vasiljevitš menjaet professiju /
Ivan Vasilyevich Changes Occupation)
Mosfilm / 1973 / väri / 93 min
/ K-8
Ohjaus:
Leonid
Gaidai
Käsikirjoitus:
Mihail Bulgakovin tekstiin perustuen Vladlen Bahnov
Kuvaus:
Sergei Polujanov ja Vitali Abramov
Musiikki:
Aleksandr Zatsepin
Sanoitukset:
Leonid Derbenev
Lavastus:
Jevgeni Kumankov
Rooleissa:
Juri Jakovlev (Iivana Julma / Ivan Vasilevitš Bunsh), Aleksandr
Demjanenko (Shurik), Leonid Kuravlev (murtovaras Miloslavski), Natalia
Selezneva (Zina), Vladimir Etush (hammaslääkäri Shpak), Saveli
Kramarov (kirjuri Feofan), Sergei Filippov (Ruotsin
lähettiläs), Natalia Kustinskaja (elokuvatähti), Mihail
Pugovkin (elokuvaohjaaja Jakin), Natalia Belogortseva-Kratškovskaja (Uljana
Andreevna Bunsh).
Leonid Gaidain koominen hupailuelokuva kertoo
Bulgakovin tekstiin perustuen tarinan tavallisesta 70-lukulaisesta
neuvostokerrostalosta, jonne löytää tahtomattaan tiensä myös veritöistään
tunnettu tsaari Ivana Julma. Iivanan paikan 1500-luvun Moskovassa
ottaa kerrostaloyhteisön talonmies, jonka nimi sattuvasti on myös
Ivan Vasilevitš. Iivanit hyppäävät aikakaudesta toiseen vahingossa,
sillä kerrostalossa asuva nörtti tiedemies Shurik tulee keksineeksi
aikakoneen, joka pärähtää käyntiin juuri silloin kun tärkeilevä
kerrostalopoliisi saapuu valittamaan Shurikin melua aiheuttavasta
tieteellisyydestä. Teleportin avauduttua täsmälleen asuntoja erottavaan
seinään, talonmiehen kanssa samalle aikamatkalle ajautuu viereisessä
asunnossa murtovarkaissa ollut juonikas taparikollinen Žorž Miloslavski.
Iivanoiden
ammatinvaihto ei kuitenkaan suju ilman kömmähdyksiä. 1970-luvulta
1500-luvun Moskovaan on yllättävän lyhyt matka, tai sitten
kaikki johtui vain ajan luonnollisesta pysähdyksestä. Elokuvassa
virkavalta jahtaa uuteen aikaan sopeutumattomia Iivaneita molemmilla
aikatasoilla. Toista valtionhallinnossa opastaa sanavalmis
ja kekseliäs Miloslavski, ja toista tiedemaailmansa umpiossa
elävä Shurik. Ohjastettu matkailu ei ollut tematiikaltaan
muutenkaan täysin vierasta Brežnevin Neuvostoliitossa. Samana
vuonna maasta ohjastettiin ulos Aleksandr Solženitsyn, jota
ei pystytty sopeuttamaan vallitsevaan aikaan; ja pysähtynyttä
aikaa vastaan taisteleva Joseph Brodskykin passitettiin leirille
harjoittamastaan loiselämästä.
Iivana Julma vaihtaa ammattia on omiaan julistamaan
Mosfilmin 70-luvun studiojuhlaa, vaikkei koko elokuvaa sentään
studiossa kuvattukaan. Ulkokuvaukset alkoivat 26. elokuuta
1972 Rostov-Jaroslavskin linnoituksella, jossa ulkomaalaisturistit
töllistelivät punaisiin saapikkaihin ja kärpännahkaviittaan
pukeutunutta Iivanaa. Elokuvan valmistuttua filmiryhmä ”lahjoitti”
rooliasut Rostov-Jaroslavskin linnoituksessa sijaitsevalle
museolle, jossa ne ovat käytössä vielä tänäkin päivänä. Kukaan
ei oikeastaan enää muista lahjoitettiinko rooliasut todella museolle,
vai ovatko käytössä olevat tamineet sittenkään ihan NE samaiset.
Yhdennäköisyys on kuitenkin olemassa.
Mosfilmin valtaviin studiotiloihin
rakennetut lavasteet, jotka vaativat tilaa 1428 neliötä,
ja uudentyyppinen sekoiluhupailu toivat elokuvateattereihin
60,7 miljoonaa katsojaa. Iivana Julma vaihtaa ammattia oli vuoden
1973 yleisömenestys. Elokuvan rökälemäistä menestystä kuvaa hyvin
se, että 1973 toiseksikatsotuin elokuva oli Leonid Popovin ja
Albert Mkrttšjanin Sannikovin maa (Zemlja Sannikova 1973), joka
veti elokuvateattereihin vain 41,1 miljoonaa katsojaa.
Iivanan
ammatinvaihto ei ole menettänyt suosiotaan vielä tänäkään
päivänä, vaan sitä näytetään yhä vuosittain Venäjän TV:ssa
uuden vuoden vapaapäivinä. Elokuvaa mainostetaan epätieteellisenä
fantasiaelokuvana, joka ei ole täysin realistinen, eikä myöskään
vahvasti historiallinen.
12.4.1973 elokuva oli valmis, ja se luovutettiin
Mosfilmin johtoportaalle. Elokuva meni lähes kokonaisuudessaan
sensoriosaston läpi. Fedor Razzakovin mukaan vain muutamia
fraaseja muutettiin lopulliseen elokuvaversioon. Esimerkkitapauksia
vuorosanojen muuntelusta ovat mm. Ivana Julman kosteat ja
ruokaisat pidot, joissa vale-Iivana kysyy Miloslavskilta ”Kuka
nämä pidot maksaa?”, johon alkuperäisessä versiossa Brežnevin
Neuvostoliitosta muutamaa tuntia aikaisemmin teleportautunut Miloslavski
kuulemma vastaa ”Kansa, teidän ylhäisyytenne”. Miloslavskin vuorosanat
muutettiin kuitenkin hieman lojaalimpaan suuntaan, ja elokuvassa
hän vastaa vale-Iivanalle: ”Emme ainakaan me”. Toisenlaisesta
taktikoinnista vuorosanojen suhteen kertoo väite, jonka mukaan
vuorosanat ”Rauhaa ja ystävyyttä” vaihdettiin raflaavampaan
tokaisuun ”Hitlerin loppu”. Elokuvasta saksittiin
pois ainoastaan 177 metriä tavaraa, joista suuri osa vuorosanoja.
10.5.1973 kontrolliosasto näytti elokuvalle vihreää valoa,
ja se levisi lukemattomina kopioina pitkin laajaa neuvostomaata.
Shurikia
näytelleestä Aleksandr Demjanenkosta (1937–1999) nähtiin
dokumentaarinen elämäkerta ”Vetšnyi Shurik. Aleksandr Demjanenko”
(Ikuinen Shurik – Aleksandr Demjanenko) Venäjän TV:n ykköskanavalla
27.12.2006, jossa mies tilitti Shurikin roolihahmon pilanneen
hänen koko elämänsä. Shurik-elokuvien sarjaan kuuluu useita
Gaidain ohjaamia sekoiluelokuvia, jotka nousivat viihdyttävyytensä
ansiosta koko neuvostokansan tietoisuuteen. Demjanenko nousi itsekin
koko kansan artistiksi, mutta mies koki sähläävän ääliöneron roolin
leimanneen ikävästi hänet ja hänen uransa. Dokumentissa Demjanenko
harmitteli sitä, että kadulla häntä tervehdittiin aina kansalainen
Shurikina, eikä kukaan enää osannut erottaa häntä ja Shurikin
roolihahmoa toisistaan. Nuorukaisen näyttelijänuran alkutaival
oli kivistä ja takkuilevaa. Häntä pidettiin pelkkänä maitonaamaisena
puuhastelijana, ja arvostelijoiden kommentit kuuluivat useimmiten:
”Miksi ette anna oikeitten näyttelijöiden näytellä elokuvissa,
vaan palkkaatte noita?”. Demjanenko valmistui vuonna 1959 Moskovan
GITIS:tä (Gosudarstvennyi institut teatralnogo iskustva), jonka
nykyinen nimi on RATI (Rossiiskaja akademija teatralnogo iskusstva).
Vuonna 1991 hän sai kansantaiteilijan tittelin.
Demjanenkon
lisäksi Iivanan ammatinvaihdossa esittäytyy näyttävä kaarti
punaisia tähtiä, mutta esittelyyn heistä pääsee vain muutama.
Sergei
Filippov (1912–1990) näyttelee elokuvassa oivallisesti ruotsalaista
lähettilästä, joka tekee kauniisti hoviniiauksiaan naapurivaltion
edustajan edessä tullen lopulta tavallisen taparikollisen
huijaamaksi. Lieneekö herralla ollut joskus mahdollisuus katsoa
mallia pohjolan edustajista, vai oliko Filippov luonnonlahjakkuus
pohjoisten lähettiläiden imitaattorina. Oli miten oli, Filippov
on kasvona neuvostovalkokankaiden silmiinpistävimpiä. Pitkänhuiskea
ja hassun näköinen nuorukainen aloitti 30-luvulla opintonsa
estradi- ja sirkustaiteen linjalla Leningradin sirkusinstituutissa.
Filippovin ensimmäinen vaimo Alevtina oli myös sirkusinstituutin
kasvatteja. Toisen vaimonsa Antonina Golubevan (1897–1989) nyt
jo elokuvanäyttelijänäkin tunnettu Filippov löysi Sergei Kirovin
lapsuudesta kertovan elokuvan Poika Uržumasta kuvauksista. Liitto
kesti aina siihen asti, kunnes Antonina Golubeva vuonna 1989 kuoli.
Vuotta myöhemmin 19.4.1990 kuoli Sergei Filippov.
Shurikin vaimoa
Zinaa elokuvassa näyttelevä Natalia Selezneva (s. 1945) valmistui
teatteriakatemiasta 1966, jonka jälkeen hän työskenteli satiiriteatterissa
Moskovassa. Seleznevan simpsakka olemus ja uskalias pukeutuminen
johtivat Brežnevin häveliäässä Neuvostoliitossa sakkoihin.
Kaunotar joutui maksamaan 60-luvun lopulla päiväsakon liian
lyhyen minihameen julkisesta käytöstä. Nuori kaunotar aloitti
elokuvallisen uransa jo 50-luvun puolella ilman varsinaista näyttelijänkoulutusta.
Valmistuttuaan vuonna 1966 hän esiintyi Vitali Tšetverikovin
komediassa Sasha-Sashenka, jonka jälkeen hänen maineensa neuvostovalkokankaiden
kauniina kasvona lähti nousuun. Hänen ensimmäinen suurempi
elokuvaroolinsa oli prinsessa Sovyn osa Viktor Hramovin elokuvassa
Kalif-Aist 1968. Samana vuonna Selezneva avioitui näyttelijä
Vladimir Andreevin kanssa.Jermolovan teatterissa työskentelevä
pariskunta asuu ja vaikuttaa yhä Moskovassa.
Itsekeskeisen vampin
sivuroolin elokuvassa vetävää Natalia Kustinskajaa (s. 1938)
tituleerattiin 50-luvun kauneimmaksi VGIK:n näyttelijälinjalaiseksi,
ja 60-luvulla hän istui neuvostovalkokankaiden kaunokaisten
kauneuskilvan korkeimmalla palkintopallilla. Pitkätukkainen, solakka
ja kurvikas blondi saattoi miespuoliset kurssitoverinsa hulluuden
partaalle hehkeällä olemuksellaan. Kurssitoveriensa lisäksi Kustinkajan
perässä juosseiden nimien liuta on pitkä ja näyttävä. Neidin
ihailijakaartiin kuuluivat huhujen mukaan mm. Grigori Roshal,
Mihail Romm, Sergei Mihalkov, Juli Raizman, Innokenti Smoktunovski,
Vladimir Naumov, Aleksei Batalov ja Juri Tšuljukin. Tšuljukin
veti pisimmän korren ja sai kaunokaisen omakseen vuonna 1958.
Juri Tšuljukin tunnetaan kenties parhaiten venäläisyleisön suuresti
arvostaman elokuvan Tytöt (Devtšata 1961) ohjaajana. Aviomies
ei kuitenkaan kelpuuttanut nuorta vaimoaan elokuvan pääosaan,
vaikka tämä olisi kovasti sitä halunnut. Pariskunnan ensimmäinen
suurempi kriisi johtuikin juuri siitä, että Tosja Kislitsynan
roolin sai Nadežda Rumjantseva eikä Natalia Kustinskaja. Tšuljukinin
kerrotaan kategorisesti kieltäytyneen edes keskustelemasta asiasta,
koska hän ei kyennyt näkemään vaimoaan suoriutumassa onnistuneesti
rempseän ja äärimmäisen herttaisen poikatyttö Tosjan roolista.
Pariskunnan avioliitto ajautui karille vuonna 1965, jonka syyksi
ainakin blondi itse sanoo Tšuljukinin muut naissuhteet. Kustinskaja
teki avioeron aikaan roolia miehensä ohjaamassa elokuvassa ja
olisi halunnut jättää kuvaukset kesken, mutta Mosfilmin yläkerroksista
ärähdettiin kovaa, ja niin petetty vaimo jatkoi työsuoritustaan
elokuvan loppukuviin saakka.
Natalia Kustinskaja avioitui toisen
kerran vuonna 1966, mutta liitto tavallisen työmiehen kanssa
kesti vain reilut kolme vuotta. 1970-luvun alussa Kustinskaja
tutustui ystävättärensä Natalia Fateevan kosmonauttimieheen
Boris Egoroviin, joka päätti elää vaarallisesti ja testata kolmiodraaman
aineksia tosielämässä. Sotkuisen ihmissuhdevyyhdin jälkeen
juuri toisen lapsensa synnyttänyt Natalia Fateeva ajoi kosmonautin
ulos kodistaan, joka muutti Natalia Kustinskajan luokse samaan
aikaan kun Kustinskajan entinen tavisaviomies Oleg toipui sairaalassa
itsemurhayrityksestä.
Kosmonautti Egorovista tuli kuin tulikin
Kustinskajan kolmas aviomies, ja he elivät yhdessä 18 vuotta.
Liitosta syntyi poika Mitja, joka teki lapsirooleja 70–80-lukujen
neuvostoelokuvissa. Liitto loppui siihen kun Natalian maatessa
sairaalassa koiranulkoiluttamislenkillä tapahtuneen onnettomuuden
seurauksena kosmonautti Egor pyörittikin jo uutta terveempää
naista. Tämän jälkeen valkokankailla jo harvemmin näkynyt ikääntyvä
kaunotar avioitui tiedemies Gennadi Hromushinin kanssa. Mitja
jäi asustelemaan isänsä Boris Egorovin luokse, mutta tämän
kuoleman jälkeen 1991 poika löysi pullon. Vuonna 2003 Kustinskajan
ja Egorovin raikulipoika Mitja kuoli mahdollisen henkirikoksen
uhrina, mutta se onkin sitten jo ihan toinen paljastustarina.
Esittely: Hanne-Mari
Rumbin
Lähteet:
Aktery sovetskogo kino, tom 4, 1968. Leningrad:
Iskusstvo.
Aktery sovetskogo kino, tom 6, 1970. Leningrad: Iskusstvo.
Koževnikov,
Aleksandr 2004. Krylatye frazy i aforizmy otetšestvennogo kino.
Sankt-Peterburg: Neva.
Razzakov, Fedor 2006.
Zvezdnye romany, ili intimnaja žizn rossiiskih idolov, tom
1. Moskva: Astrel.
Razzakov, Fedor 2006. Zvezdnye romany, ili
intimnaja žizn rossiiskih idolov, tom 2. Moskva: Astrel.
Razzakov,
Fedor 2005. Nashe ljubimoe kino…o ljubvi. Moskva: Eksmo.
|
