Elokuvaosasto Mahorkka ja Siansorkka

PARONI UNGERNIN LOPPU (Ishod)
Tuotanto: Mosfilm ja Mongolkino 1968
Käsikirjoitus: J. Semjonov ja B. Shirendyb
Ohjaus: A. Bobrovski ja Z. Buntar
Kuvaus: V. Boganov ja H. Damdin
Taiteilijat: F. Jasjukevitss ja L. Gava
Musiikki: N. Sidelnikov ja L. Murdopzh
Pääosissa: V. Zamanski (Prohorov), N. Fatejeva (Varja), A. Lemberg (Paroni Ungern), V. Muravjev (tri. Baurih), N. Dugarshanzha (Tseven), B. Purve

Mongolialla oli erityinen suhde Neuvostoliiton kanssa siksi, että lähes kolme vuosikymmentä ne olivat ainoat sosialistisiksi itseään kutsuvat valtiot maailmassa. Venäjän vallankumouksen jälkeen ei tapahtunutkaan bolshevikkien odottamaa maailmanvallankumousta, yritykset vaikkapa Suomessa ja Unkarissa jäivät lyhytaikaisiksi. Alueet, joilla bolshevikit onnistuivat saamaan vallan kuten Gruusiassa, liitettiin Mongoliaa lukuun ottamatta nopeasti Neuvostoliittoon. Mongolialais-neuvostoliittolainen elokuva Paroni Ungernin loppu kertoo valkokaartilaisjoukkoa johtavasta paroni von Ungern-Sternbergistä, joka onnistuu valloittamaan Venäjän vallankumouksen jälkipyörteissä kiinalaisten haltuun joutuneen Mongolian vuonna 1921. Häntä avustaa neuvostovallan agentti tshekisti Prohorov, joka on soluttautunut paronin lähipiiriin. Yksinäinen neuvostosankari onnistuu sekä häätämään kiinalaiset että avustamaan vallan siirtymistä maassa bolshevikeille.

Elokuva edustaa Keski-Aasian valtataisteluja 1920-luvulla kuvaavaa neuvostoelokuvan lajityyppiä, jota yleisesti kutsuttiin easterniksi tai basmatshiksi. Elokuvien sankari on yksinäinen neuvostovallan edustaja ja vastustajat basmatsheiksi kutsuttuja julmia vastavallankumouksellisia, keskiaasialaisia metsäveljiä. Lajityyppi syntyi varsinaisesti 1960-luvun lopulla ja se yhdisteli sekä amerikkalaisen klassisen lännenelokuvan että uudemman italo- ja turkowesternin piirteitä. Sisällissotakuvauksella ja sen rinnastumisella Amerikan rajaseudun valloittamiseen sinänsä on neuvostoelokuvassa aivan alusta lähtevät perinteensä. Sisällissotaklassikko Tshapajev (1934) oli sekin tavallaan neuvostovastine westernille, mutta Mihail Rommin Kolmetoista (1936) vei John Fordin lännenelokuvien tematiikan itään, Turkmenistanin maisemiin. Samson Samsonovin Tuliset virstat (1957) oli puolestaan 1950-luvulla aikalaiswesterniensä kopio kuvastoaan myöten. Vaikka amerikkalaiswesternejä ei tavallisilla neuvostokatsojilla ollut tilaisuutta nähdä, oli niillä tunnetusti suuri ystävä, Stalin, joka tilasi niitä säännöllisesti katsottavakseen. Samalla ehkä niitä pääsivät näkemään myös vaikutteita imevät elokuvantekijät.

Sisällissotaelokuva ja myöhemmin eastern ovat amerikkalaisesikuviensa mukaan neuvostoelokuvan ritualistisimpia lajityyppejä, ne kertoivat tarinan neuvostovallan vakiintumisesta ja antoivat oikeutuksen sen jatkumiselle. Tunnetuimpia easterneja on Valdimir Motylin Aavikon laki (1969), jonka katsominen oli rikkomaton rituaali avaruuteen lähteville kosmonauteille. 1960- ja 1970-lukujen vaihteen huippukauden jälkeen easterneja valmistamaan keskittyivät Keski-Aasian neuvostotasavaltojen studiot. Orientalismin neuvostoilmentyminä ne olivat toiseuden erotisoimisessaan syvärakenteeltaan vankan heteroseksuaalisia. Paroni Ungernin loppu ja kaltaisensa tarjosivat Brezhnevin aikana hyväksytyn tavan tarjota katsojille harmitonta viihdettä mutta myös käsitellä etnisyyttä ja sen Venäjän imperiumin ajoilta juontuvia jännitteitä ja muita vaikeita kysymyksiä valtakoneiston hyväksymällä tavalla.

Jarkko Silén