| Etusivu | Esitetyt elokuvat | Historiaa | Linkkejä |
|---|
Ohjaus: Igor Savtšenko. Käsikirjoitus: Igor Savtšenko. Kuvaus: D. Demutsky, A. Koltsaty, I. Shekker. Musiikki: Boris Lyatoshinsky. Rooleissa: Sergei Bondartšuk (Taras Shevtšenko), Ivan Pereverzev (Sigmund Serakovsky), Pavel Springfeld (Panteleimon Kulish), Mihail Nazvanov (Tsaari Nikolai I), Aleksandr Kvylja (Lordi Barabash), Garen Žukovskaja (Lady Barabash), Leonid Kmit (Obryadin), Vladimir Tšestnokov (Nikolai Tšernyshevski), Nikolai Timofeev (Nikolai Dobroljubov), Nikolai Grinko, Vjatšeslav Tihonov, Vladimir Sošalski, Mihail Visotsky, Stepan Škurat, Gnat Jura, Aleksei Konsovski, Natalia Uzhviy, Evgeni Samoilov, Mark Bernes, Mihail Kuznetsov ym.
Elokuva kertoo sankaritarinan ukrainalaisesta runoilijasta Taras Grigorovitš Ševtšenkosta (1814–1861), joka kaikista mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta taisteli urhoollisesti yksinvaltiutta ja tyranniaa vastaan. Ševtšenko käytti aseinaan sanan säilää ja näädänkarvapensseliä sotilaallisen idiotismin sijaan. Moniportaisisista runoistaan tunnetun romantikon mukaan on nimetty mm. Kiovan yliopisto.
Ukrainalaisen Igor Savtšenkon elokuva Taras Ševtšenko edustaa Stalin valtakauden lopulla vallinnutta suppeaa neuvostoelokuvatuotantoa, ja verkkaista siirtymää suojasäähän. Juuri elokuvan valmistumisvuosi 1951 oli neuvostoelokuvan kohdalla erityisen hiljainen. Kenties sen takia, ettei NKP:n pääsihteeri jaksanut loputtomasti katsella Kremlin pienessä elokuvasalissa neuvostojen tilaamaa neuvostoelokuvahöttöä, vaan keskittyi mieluummin amerikkalaisten lännenelokuvien katseluun. Vuonna 1951 Neuvostoliitossa kuvattiin tiettävästi ainoastaan kahdeksan täyspitkää näytelmäelokuvaa, joista yksi oli Taras Ševtšenko. Valtion elokuvakomiteassa tuolloin istunut Mihail Romm on kommentoinut elokuvatuotannon sodan jälkeistä supistamista seuraavasti: "Tehdä vähemmän elokuvia ei osoittautunut yhtään sen helpommaksi kuin tehdä paljon elokuvia. Idea yhteen teokseen keskittymisestä oli utopia utopioiden joukossa – se, että piti tuottaa kokonaisvaltaisesti loistavaa laatua." (Zorkaja 2005, 290.)
Puolue otti kuitenkin tosissaan elokuvatuotannon hälyttävän vähenemisen, ja vielä ennen Stalinin kuolemaa vuonna 1952 NKP:n puoluekokouksessa kiinnitettiin huomiota vähenevään elokuvatuotantoon siinä määrin, että itse kokous päätti pääsihteerin suosiollisella tuella lisätä elokuvaan kohdistettuja määrärahoja. Huomiota siirrettiin uudella tarmolla elokuvan puoleen, ja jo vuonna 1954 päivänvalon näki 45 täyspitkää neuvostoelokuvaa.
Mahorkan Punaiset Tähdet -elokuvakerhosarjan ensimmäinen esittelyssä oleva punatähti Sergei Bondartšuk sai elokuvan mallikkaasta pääroolisuorituksesta Stalinin palkinnon vuonna 1952.
Sergei Fedorovitš Bondrtšuk (1920–1994) syntyi Ukrainassa Odessan alueella. 1937 nuori lupaava komistus pääsi Rostovin teatteristudioon näyttelijälinjalle. Hän ei ehtinyt opinnoissaan pitkällekään, kunnes astui monien muiden nuorukaisten tavoin puna-armeijan riveihin. Vuodet 1941–42 Bondrtšuk palveli puna-armeijan teatterissa Ukrainassa Groznossa. Vuonna 1946 nuorukainen jatkoi näyttelijäopintojaan, tällä kertaa VGIK:ssa Moskovassa. 1948 hän valmistui näyttelijäksi yhtenä kurssinsa lupaavimmista tähdistä. Samana vuonna Bondrtšuk teki debyyttiroolinsa Sergei Gerasimovin elokuvassa Nuori kaarti (Молодая гвардия), jossa nuorella näyttelijällä oli päärooli. Tarkemmin ottaen Valkon rooli Gerasimovin elokuvassa oli Bondrtšukin opinnäyte. Debyyttirooli Gerasimovin elokuvassa toi nuorelle näyttelijälle muutakin kuin lisää töitä, hän rakastui vastanäyttelijäänsä Inna Makarovaan, jonka kanssa myös kohta avioitui. Nuorten onnellisten liittoa raapi pian skandaalinkäryinen ilmianto siitä, ettei Bondrtšuk ollutkaan täysin kelpo avioitumaan Innansa kanssa. Nuorukainen oli nimittäin jättänyt Ukrainaan jälkeensä entisen morsiamensa ja poikansa. Bondrtšukin ja Inna Makarovan avioliitto purettiin oikeuden päätöksellä vähän sen jälkeen kun heidän yhteinen tyttärensä Natalia oli syntynyt vuonna 1950. Skandaalinhakuinen entinen morsian ei halunnut päästää millään irti nuoresta ja jo mainetta niittäneestä urhosta. Sankari joutui useaan otteeseen matkustamaan Rostov-Na-Doniin entisen morsiamen perheen luo järjestääkseen perhesuhteensa taas jollekin järkevälle tolalle. Lopulta sodan melskeessä unohtunut ex-morsian luovutti Bondrtšukin kokonaan Inna Makarovalle, joka sai pitää kiinni miehestään aina siihen asti kunnes tämä vuonna 1954 valittiin Sergei Jutkevitšin Shakespeare-filmatisoinnin Othelloksi. Desdemonan roolin elokuvaversiossa sai MHAT-studion opiskelija ja kiistämätön neuvostokaunotar Irina Skobtseva. Elokuva Othello valmistui vuonna 1955, jolloin Makarovan ja Bondrtšukin yhteiselon rikaksi oli ilmestynyt miehen vastanäyttelijättärenä tunnettu Skobtseva. Ja niin komea Bondrtšuk hetikohta Desdemonansa nähtyään kämmäsi juuri raiteilleen sovitetun avioliittonsa, ja muutaman vuoden jälkeen erosi Makarovasta.
Inna Makarova pohtii hellyttävän viisaasti viimeisiä Bondrtšukin kanssa viettäneitään vuosia. "Vuonna 1957 olimme Sergein kanssa molemmat kiireisiä omilla tahoillamme. Sergein aika kului Ihmisen kohtalo -elokuvan parissa, ja minä näyttelin tuolloin Josif Heifitsin elokuvassa Rakas ihminen (1958). Istuimme yhtenä iltana keittiössä kun sanoin hänelle: "Serjoža, ehkäpä meidän olisi helpointa erota. Ja niin me erosimme, ilman skandaalia ja epäsopua." Heti avioeron jälkeen tähtemme kantoi kapsäkkinsä Irina Skobtsevan vanhempien luo, jotka antoivat rakastavaisten elää omaa elämäänsä, vaikka he eivät olleetkaan ehtineet vielä naimisiin. Skobtseva oli kaikkien varpusten ja enkeleiden mukaan Bondrtšukin suuri rakkaus, jonka kanssa hän eli ihmiselämän pituisen liiton, kokonaiset 35 vuotta.
Bondrtšuk ehti naisseikkailujensa ohella tehdä näyttelijäksi melkoisen uran. Hänet muistetaan mainita yhtenä nuorimpana neuvostoliittolaisena näyttelijänä, joka on saanut kansantaiteilijan arvonimen. Bondrtšuk oli tuolloin 32-vuotias. Kansantaiteilijaksi nimeäminen tapahtui samana vuonna 1952, jolloin nuorukainen sai Stalinin palkinnon roolisuorituksestaan Taras Ševtšenkona. Muita neuvostoliittolaisen "Tauno Palon" saavuttamia meriittejä olivat mm. 1960 ansaittu Leninin palkinto, 1952, 1977 ja 1982 neuvostoliiton valtionpalkinnot, ja vuonna 1980 ansaittu sosialistisen työn palkinto.
Bondrtšukin ura neuvostovalkokankailla oli näyttävä. Hänen kauniit kasvonsa voi nähdä elokuvissa: Nuori Kaarti (Molodaja gvardija, 1948), Kultaisen tähden ritari (Kavaler zolotoi zvezdy, 1950), Tulisydän (Taras Shevtšenko, 1951), Amiraali Ushakov (Admiral Ushakov, 1953), Attack from the Sea (Korabli shturmujut bastiony, 1953), Päättymätön tarina (Neokontšennaja povest, 1955), Othello (Otello, 1955), Heinäsirkka (Poprygunja, 1955), Sotilaat lähtivät / Soldiers Were Going / The Soldiers Marched On (Šli soldaty, 1958), Ihmisen kohtalo (Sudba Tšeloveka, 1959), Sergei / A Summer to Remember / Splendid Days (Serjoža, 1960), Sota ja rauha (Voina i mir, 1965-1967), Kultaiset portit (Zolotye vorota, 1970), Vanja-eno (Djadja Vanja, 1971), Tohtori Evans / Dr. Evans / Dr. Iven's Silence / The Silence of Dr. Evans (Moltšanie doktora Ivensa, 1973), Korkeat vuoret (Takie vysokie gory, 1974), Valinta / Choice of Purpose (Vybor tseli, 1975), He taistelivat maansa puolesta / They Fought for Their Country / They Fought for the Motherland (Oni srazhalis za Rodinu, 1975), Aro (Step, 1977), Samettinen kausi / Velvet Season (Barhatnyi sezon, 1978), Isä Sergei (Otets Sergei, 1978), Nousu (Vzlet, 1979), Ovod 1980 (TV-elokuva), Boris Godunov 1986, Slutšai v aeroportu 1988 (TV-elokuva), Kolmen kuninkaan taistelu / The Battle of the Three Kings / Drums of Fire (Bitva treh korolei, 1991), Myrsky Venäjän yllä / Storm Over Russia (Groza nad Rusju, 1991).
Vallankumouksellisen filosofin Nikolai Tšernyshevskin osaa elokuvassa Taras Shevtšenko näytelleen Vladimir Ivanovitš Tšestnokovin (1904–1968) kasvot ovat mielenkiintoiset ainakin siinä määrin, että ne esiintyvät verrattain harvassa neuvostoelokuvassa. Yksi kiinnostavimmista miehen roolisuorituksista on Leninin osa Aleksandr Ivanovin elokuvassa (Первороссияне, 1967, 1978), joka jäi miehen viimeiseksi elokuvarooliksi. Niin ikään Lenin rooliin hän esitti Sergei Vasilievin elokuvassa Lokakuun päiviä 1958. Vaikka Leninin osaa näytelleiden neuvostotähtien kasvojen kauneutta ei kaiketi voi ylistää klassiseen kauneuskäsitteeseen vedoten, Tšestnokovin pitkänmallinen kallo ja kapoiset, mutta silti terävät posket vetoavat allekirjoittaneen persoonallisuutta kasvoista etsivään kauneusihanteeseen. Elokuva-Leninien ohella mies esiintyi ainakin neljässä reaaliajassa sosialistisen realismin ihanteita etsivässä teatterinäytelmässä V.I. Lenininä. Leningradin teatterinäyttämöiden Lenin liittyi kommunistiseen puolueeseen verrattain varttuneessa iässä vuonna 1941, jonka jälkeen hänet nähtiin enimmäkseen nuorisoliiton mukaan nimetyn teatterin näyttämöllä Leningradissa. Vuonna 1960 Tšestnokov sai arvostetun kansantaiteilija -tittelin.
Lenin-kasvo Tšestnokoviin voi tutustua seuraavissa elokuvissa: Professori Mamlok 1938, Piragov 1947, Aleksandr Popov 1949, Akateemikko Pavlov (Akademik Ivan Pavlov, 1949), Taras Ševtšenko 1951, Belinski 1951, Ovod 1955, Don Sezar de Bazan 1957 (TV-elokuva), Lokakuun päiviä (V dni oktjabrja, 1958), Rakastan sinua elämä (Ljublju tebja, žizn, 1960), Ensimmäiset (Samye pervye, 1961), 713 prosit posadku 1962, Pervorossijanie 1967.
Ukrainalaisohjaaja Igor Andreevitš Savtšenko (1906–1950) syntyi Vinnytsijassa Ukrainassa. Kansanrunoudesta kiinnostunut poika kävi varhaisvuosinaan ahkerasti piirustuskoulussa. 13-vuotiaana hän alkoi työskennellä teatterissa apupoikana sekä juliste- ja lavastepiirtäjänä. 15-vuotiaana Savtšenko siirtyi piirustuspöydän ääreltä näyttämölle. Vuonna 1925 hän oli perustamassa Ukrainan agitteatteria nimeltä Punainen huivi. Vuonna 1926 hän aloitti teatteriohjaajan opinnot Leningradissa. Heti valmistumisensa jälkeen vuonna 1929 nuorukainen siirtyi nuorisoteatterin (TRAMA) johtajaksi Bakuun. Vuonna 1932 Savtšenko muutti Moskovaan ja alkoi työskennellä Moskovan työläisnuorten teatterissa (TRAMA) pääohjaajana. Elokuvaan mies tutustui ensimmäisen kerran jo Bakussa. Hän näytteli N. Shengelajan elokuvassa 26 komissaaria (26 komissarov 1933). Vuonna 1931 hän teki Azerkinolle ensimmäisen oman elokuvansa, joka tunnetaan useilla nimillä. Mm. nimillä Nikita Ivanovitš ja sosialismi (Nikita Ivanovitsh i sotsializm) sekä alkuperäisellä työnimellään Ihmiset ilman käsiä (Ljudi bez ruk). Suurimman osan elokuvistaan ukrainalaissyntyinen Savtšenko teki Kiovan elokuvastudiolle. Ohjaajana tunnustettu Savtšenko opetti elokuvante-koa VGIK:ssä vuosina 1945–1950. Hänen kenties tunnetuin oppilaansa on parhaiten suojasäisistä elokuvistaan muistettu Marlen Hutsiev.
Filmografiaa: Nikita Ivanovitš ja sosialismi (Nikita Ivanovitš i sotsializm, 1931), Garmon 1934, Satunnainen kohtaaminen (Slutšainaja vstretša, 1936), The Ballad of Cossack Golota (Duma pro kazaka Golotu, 1937), Ratsastajat / Guerrilla Brigade / Riders (Vsadniki, 1939), Bogdan Hmelnitski 1941, Nuoruusvuodet / Years of Youth (Gody molodye, 1942), Levko 1942, Partisaanit Ukrainan aroilla (Partizany v stepjah Ukrainy, 1942), Ivan Nikulin / Ivan Nikulin: Russian Sailor (Ivan Nikulin - pusskii matros, 1945), Vanha Vaudevil / An Old Vaudevil / The Lucky Bride (Starinnyi vodevil, 1946), Kolmas isku / The Third Blow (Tretii udar, 1948), Tulisydän (Taras Shevtšenko, 1951).
Hanne-Mari Rumbin
Lähteet:
Institut istorii iskustv ministerstva kultury SSSR 1973. Istorija sovetskogo kino 1917-1967, tom 2, 1931-1941. Moskva.
Gratšev, Sergei 2005. O tšem moltšal Sergei
Bondartšuk. Sanomalehti Argumenty i fakty 21.09.2005 nro 38.
Razzakov, Fedor 2006. Zvezdnye romany, ili intimnaja zhizn rossiiskih idolov, tom 1.Moskva: Astrel.
Zorkaja, Neja, M. 2005. Istorija sovetskogo kino. Sankt-Peterburg: Aleteija.
http://www.imdb.com/name/nm0094083/
http://www.imdb.com/name/nm0767514/
http://www.imdb.com/name/nm0156367/