Elokuvaosasto Mahorkka ja Siansorkka

MOSKOVA EI USKO KYYNELIIN (Moskva slezam ne verit)
Tuotanto: Mosfilm 1979 väri 149 min.
Ohjaus: Vladimir Menshov
Pääosissa: Vera Alentova (Katja), Irina Muravjova (Ljudmila), Aleksei Batalov (Gosha), Raisa Rjazanova (Antonina), Aleksandr Fatjushin (Gurin), Boris Smortshkov (Nikolai), Viktor Uralsky (Nikolain isä), Natalia Vavilova (Alexandra), Valentina Ushakova (Nikolain äiti), Juri Vasiljev (Ratshkov), Oleg Tabakov (Volodja)
Suomen ensi-ilta 13.2.1981 K-12

Näyttelijänä paremmin tunnettu Vladimir Menshov sai Brezhnevin ajan lähestyessä loppuaan ohjattavakseen elokuvan, josta tulisi yksi menestyksekkäimpiä neuvostoelokuvia. Moskova ei usko kyyneliin on saippuaoopperan valkokankaalle siirtynyt neuvostoversio, elokuvantekijät pyrkivät tietoisesti kilpailemaan yleisöstä katsojia vieneen television kanssa ja juonen tasolla myös kritisoimaan television vaikutuksia. Melodramaattisessa elokuvassa kolme maalaistyttöä saapuu Moskovaan etsimään menestystä eli työtä ja miehiä. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat kahteen aikatasoon, alussa ollaan vuodessa 1957, Hrushtshovin suojasään vapautuneimmalla harjanteella, jolloin maailma tuntui tarjoavan Moskovaan tulvivalle nuorisolle loputtomia mahdollisuuksia. Elokuvan syntyajan nykyisyyteen sijoittuvalla loppupuolella katsotaan, mitä tytöille kuuluu kahden vuosikymmenen kuluttua aikana, joka kutsui itseään kehittyneen sosialismin kaudeksi, muuta jota jälkimaailma usein on nimitellyt pysähtyneisyyden ajaksi.

Elokuvassa tarkastellaan kolmen persoonallisuudeltaan erityyppisen naisen kehitystä ja ystävyyttä. Elokuva liittyykin tekoaikansa keskusteluun "naiskysymyksestä". Filmin varsinaiseksi päähenkilöksi nouseva Katja on esimerkki ajan neuvostoelokuvan naistyypistä, jolle sosiaalinen nousu työläisestä tehtaanjohtajaksi on mahdollinen. Vaikka hänet nostetaan selvästi positiiviseksi sankariksi verrattuina ystäviinsä, joista toinen tyytyy vain tavallisen perheenäidin rooliin, toinen, kaikki tuntemansa miehet bileisiin kerralla kutsuva Ljudmila pyrkii nousemaan miesten avulla, ei hänen nousuaan oireellisesti näytetä lainkaan - elokuvan kerronnan tasolla hän vain herää eräänä päivänä brezhneviläisessä nykyisyydessä johtajana. Länsimaiset naistutkijat ovat tulkinneet elokuvan kuitenkin heijastelevan konservatiivista pyrkimystä uudistaa perinteiset sukupuoliroolit ja perheen merkitys. Kiinnostava on tältä kannalta varsinkin Katjan uuden miehen Goshan takaisin miehille valloittama rooli perheen päänä, vaikka yhteiskunnallisessa hierarkiassa hän onkin vaimoaan alempana. Myös Brezhnevin ajan lopulle ominainen venäläisnationalismin piilonousu voidaan Menshovin elokuvasta havaita, se vetosi - palautteesta päätellen usein hyvinkin voimakkaasti - katsojiinsa nimenomaan venäläisen perheen ongelmien lausujana ja varoitti kulttuurin länsimaistumisen vaaroista vaikka muotonsa Hollywoodista lainasikin. Katsojia elokuvalla Neuvostoliitossa oli 80 miljoonaa (suosikkielokuvilla oli yleensä 40 - 70 miljoonaa katsojaa) ja lisäksi elokuva myytiin ulkomaille. Supersuosikki vakuutti tarinalinjojen tuttuudellaan amerikkalaisetkin ja elokuva palkittiin 1980 ulkomaisen elokuvan Oscarilla.

Jarkko Silén
Kirjallisuutta:
Lynne Attwood (ed.): Red Women on the Silver Screen. Soviet women and cinema from the beginning to the end of the Communist era. (Pandora 1993)
John B. Dunlop: Russian Nationalist Themes in Soviet Films of the 1970s sekä
Francoise Navailh: The Image of Women in Contemporary Soviet Cinema
- kirjassa Anna Lawton: The Red Screen. Politics, Society, Art in Soviet Cinema. (Routledge 1992)

Vladimir Menshovin (s.1939) ohjaamat elokuvat:
Zavist bogov (2000)
Shirli-Myrli (1995)
Lyubov i golubi (1984)
Moskva slezam ne verit (1979)
Rozygrysh (1976)