Elokuvaosasto Mahorkka ja Siansorkka

Ainoa (1975) (Jedinstvennaja) , Josif Heifits.

Teksti: Hanne-Mari Rumbin

Elokuva on perinteinen kolmiodraama. Mies (Valeri Zolotuhin) pestautuu armeijaan ja jättää vaimonsa yksin ikävissään kotiin. Ikävään löytyy kuitenkin lääke kun kuoronjohtaja (Vladimir Vysotski) saa oman paikkansa pariskunnan arjessa. Elämä kulkeutuu vuoroin suunniteltujen ja vuoroin suunittelemattomien päivärutiinien halitsemille raiteille. Elokuvan pohjala nököttää vanhaa tuttua klisee: jokaiselle on olemassa yksi oikea. Onko todella näin, vai voiko jollekin olla olemassa kaksi, tai useampia. Elokuva kuuluu Heifitsin viimeisimpien ohjaustöiden joukkoon.

Josif Heifits s. 1905 on tunnettu nimi neuvostoelokuvan yhteydessä. Historiallisen realismin jääräpäisimpiin edustajiin kuulunut Heifits ohjasi ensimmäisen elokuvansa (Facing The Wind 1929) yhdessä opiskelutoverinsa Aleksandr Zarhin kanssa. Molemmat ohjaajat opiskelivat Leningradin elokuvateknillisessä korkekoulussa ja valmistuttuaan aloittivat työnsä Sovkino studiolla Leningradissa. 30-luvulla kaksikko tunnettin useista yhteisistä ohjaustöistä; Heifitsin ja Zarhin elokuvaa Deputat Baltiki 1936 (Aamunkoi Nevalla) on tituleerattu syystäkin parhaaksi 30-luvulla Neuvostoliitossa tehdyksi elokuvaksi. Vuotta aikaisemmin valmistunut elokuva Gorjatsije denjotski (Hectic Days) sensijaan koko traagisen kohtalon, se kiellettiin heti valmistumisensa jälkeen. Sodanjälkeisen kauden avasi komeasti työparin dokumenttielokuva (Defeat of Japan 1945), joka voitti samana vuonna Stalinin palkinnon parhaana sotaelokuvana.

50-luvulla ohjaajakaksikon pitkä yhteistyötaival katkesi äkisti. Molemmat lähtivät omille teileen ja jättivät taakseen kattavan kokoelman yhdessä tehtyjä poliittisia elokuvia. Heifits hylkäsi myöhemmässä tutannossaan poliittisen paatoksen, jonka johdosta välirikon syksi onkin usein esitetty poliittiset erimielisyydet. Osapuolet eivät koskaan selittäneet asiaa julkisuudessa, joten se on jäänyt asiantuntioiden harmiksi selittämättömäksi käänteeksi ohjaajien taustahistoriassa.

Heifits ei itsennäiselläkään kaudellaan hyljännyt historialista realismia elokuvissaan. Hänen tunnetuimmiksi elokuvikseen muodostui kolme osainen Tsehov-filmatisointien sarja. Trilogian ensimmäinen osa Nainen rannalta valmistui 1960, toinen, Kaupunki S. 1966 ja viimeinen osa Kaksintaistelu 1973. Erityisesti Tsehov-trilogian syntyaikoina hänet tunnetin kärkevästä kritiikistään kirjallisuusfilmatisoinneissa käytettyä modernisointia vastaan. Heifitsille itselleen tärkeä historialinen realismi sotki ohjaajan kuitenkin pian ajan jalkoihin: 1800-luvulla Tsehov kirjoitti pikkuporvarillisuudesta, sen elämään tuomasta laiskuudesta ja tylsistymisestä. Neuvostoliitossa tsehovilainen pikkuporvarillisuus ei kuulunut tavallisten ihmisten kokemuspiiriin, joten elokuvat jäivät etäisiksi katsojille. Timo Humaloja kirjoitti Heifitsistä Filmihullun numerossa 7/74: "Ohjaaja Josif Heifitsin tragedia on siinä, ettei hän ole kyennyt jatkamaan oppi-isänsä Tsehovin jättämää perintöä vaan hänestä on muodostumassa vain eräs ajopuu tsehovilaiseen iltapäivään."